Avainsana-arkisto: parisuhteet

Taitava novellisti

– Minun täytyy päästä tuohon puutarhaan. Muuten halkean, Jims sanoi ja litisti nenänsä ikkunaruutua vasten.

Kanadalainen L. M. Montgomery (1874-1942) on rakastettu kirjailija Runotyttö-trilogiansa ja Anna-sarjansa ansiosta. Hän oli kuitenkin myös taitava ja tuottelias runoilija ja novellisti. Suomentaja Saana Rusi on valikoinut kokoelmaan Yrttitarha (Minerva, 2018; 233 sivua) satojen joukosta kaksitoista novellia vuosilta 1896-1918.

Novellit ovat sujuvia ja niissä on oivallinen rakenne. Useimmissa on mukana huumoria, joka on usein lempeää mutta toisinaan myös aika kirpeää. Lähes kaikissa tarinoissa on romantiikkaa, joka ei koskaan ole imelää, vaan monesti yllätyksellisistä ja yleensä puhtaan raikasta.

Henkilöhahmot ovat lyhyessä mitassa usein tyyppejä tai tyyliteltyjä, joten ihmiset tai heidän suhteensa eivät voi olla kovin syvällisesti kuvattuja. Tässäkin mitassa selväksi tulee ainakin se, ettei vanhojen ihmisten pakkovaltaan pidä aina alistua eivätkä isoäidit, isotädit, isosedät ja muut suvun vanhimmat aina tiedä asioita parhaiten. Poikkeuksiakin tästä ”vanhustyranniasta” on, kuten isoäiti Newbury novellissa ”Bay Shoren maatilalla”. Lapsia olisi voinut olla mukana vaikka enemmänkin, sillä niminovellin Jims on mainio tapaus.

Väärinkäsityksillä, kadonneilla kirjeillä, juoruilulla ja itsepäisellä ylpeydellä on myös usein merkittävä tehtävä kertomuksissa. Vaikka henkilöt — erityisesti naiset, ja varsinkin Gussie-neiti tarinassa ”Niin oli käydäkseen” sekä nuoret huimapäät Kate ja Philippa matkakuvauksessa ”Häävieraat” — usein uhmaavat tiukkoja sääntöjä ja jopa moraalikäsityksiä, kertovat kaikki novellit ajastaan herkullisen tarkkanäköisesti.

Luulenpa, että novellin taitaja Alice Munrokin on Montgomerynsa lukenut.

Novellit on suomennettu sujuvasti ja huolella, mutta ”Häävieraissa” on luullakseni pieni käännösvirhe, kun siinä pyydetään soittamaan (puhelimella). Käsittääkseni tässä on kyse call-verbin poiketa tai pistäytyä -merkityksestä. Oliko Saskatchewanin preerialla puhelinlinjoja vuonna 1913?

Don’t forget to call the next time you come this way,” she said cheerfully, waving her knitting at us.

Soittakaa, kun ensi kerran tulette tätä kautta, hän sanoi iloissaan ja vilkutti meille kutimellaan.

Samassa novellissa preeriakanat vaihtuvat tölkkikanoiksi jo alkutekstissä. Ehkäpä prairie chicken oli kanasäilykkeen lempinimi?

Montgomeryn — ja monen muun — tekstejä voi lukea alkukielellä Classic Reader -sivustolla, mutta toivottavasti Minerva julkaisee niitä lisää suomeksi.

 

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.