Avainsana-arkisto: parisuhteet

Dekkariviikko 2018: 2 — Muistinmenetys

Shari Lapenan Vieras talossa (Otava, 2018; S Stranger in the House, 2017; suomentanut Antti Saarilahti; 298 sivua) ei valitettavasti vakuuttanut minua kirjailijan taidoista sen enempää kuin edeltäjänsä Hyvä naapurikaan. Jännitys on kaavamaista, henkilöhahmot yksiulotteisia ja loppukiepautus väkinäinen.

Pari vuotta auvoisen oloisessa avioliitossa elänyt Karen Krupp ajaa kolarin kaupungin pahamaineisessa osassa ja herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Kun poliisi alkaa tutkia samaan aikaan samalla alueella tapahtunutta murhaa, joutuu Karenin onnettomuus uuteen valoon. Näkikö hän jotakin? Voisiko hän todistaa, jos muistaisi jotain, vai liittyykö hän tapahtumiin?

Karenin kiltti puoliso Tom on ensin huolissaan, sitten ihmeissään ja lopulta kauhuissaan. Utelias naapuri Brigid seuraa tapahtumia enemmän kuin innoissaan. Lapena kirjoittaa nopealukuista peruskerrontaa, joten tarina etenee vauhdikkaasti, eikä kirjaa sen heppoisuudesta huolimatta halua jättää kesken. Parasta tässä romaanissa on sen monimerkityksiseksi osoittautuva nimi.

Nillitys: Onko kotirouvan — Kielitoimiston sanakirjan mukaan ansiotyössä käymätön rouva; Oxford English Dictionaryn mukaan (jos alkukielinen sana on housewife) A (typically married) woman whose main occupation is managing the general running of a household, such as caring for her family, performing domestic tasks, etc. — määritelmä jotenkin muuttunut sanakirjojen määrittelyistä vai onko kyseessä kirjailijan tai kääntäjän virhe?

-Kotirouva?

-Jep. Vähän yli kolmekymppinen, työskentelee kirjanpitäjänä. Naimisissa tilintarkastajan kanssa. —”

dekkariviikko2018

Dekkariviikko lukublogeissa

Mainokset

Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

 

Olisipa jo kesä

Kirsi Pehkonen jatkaa viime vuonna alkanutta Jylhäsalmi-sarjaansa elokuun helteisiin ja ukkosiin ajoittuvalla romaanilla Jylhäsalmella salamoi (Karisto, 2018; 197 sivua). En lue juurikaan niin sanottua naisten viihdettä, mutta näiden kesäisten, raikkaan romanttisten ja humorististen kirjojen parissa olen viihtynyt.

Sarjan ”pääosassa” ei ole henkilöhahmo, vaan sarjaa yhdistää paikka, kuvitteellinen itäsuomalainen kylä. Niinpä ensimmäisen osan Riina tavataan vain kerran ohimennen, kun keskushenkilönä on kiinteistövälittäjä Anna Ukkonen, tälläkin kertaa nuori nainen. Hän asettuu elokuun alussa vuokralaiseksi Haapa-ahon taloon, jonne myös Lontoossa asuvan poikaystävän on suunniteltu saapuvan koko syksyksi.

Toisin käy eikä se ole edes Annalle lopulta yllätys. Lukijalle ei ole sekään, kenen kanssa Anna ryhtyy pian vispilöitä kauppaamaan. Sopivasti mutkia asetellaan matkaan, ettei romanssi etenisi suoraviivaisesti ja tylsästi. Jännittäviäkin hetkiä koetaan — eikä niistä pienin ole kohtaaminen kotihiiren kanssa.

Vilpitöntä maalaisromanttista viihdettä kelpaa lueskella sulavien hankien keskellä kesää odotellessa.

 

P. S: Sitä vähän ihmettelen, että Annaa nimitetään timpuriksi, kun hän auttaa maalaamisessa ja inventaariossa. Ei timpuri ole mikään apulainen, vaan kirvesmies, puuseppä.

Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.