Kauriinjäljet murhapaikoilla

Nobel-palkitun Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava, 2020; Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 255 sivua) eletään puolalaisessa kyläpahasessa lähellä Tsekin rajaa.

Minäkertoja Janina, entinen siltainsinööri ja englanninopettaja, huolehtii talvisin kesänaapuredensa asunnoista ja uppoutuu astrologiaan, kääntää nuoren ystävänsä kanssa William Blaken runoja ja seuraa eläinten elämää ympärillään.

– Meillä on maailmankatsomus, niillä on maailmanaistimus. Ymmärrätkö?

Kun Janinan naapuri kuolee, hän yrittää tunkeutua mukaan rikostutkintaan. Pian ruumiita löytyy enemmänkin, kaikki metsästysseuran porukkaa. Ruumiiden löytöpaikoilla on runsaasti metsäkauriiden jälkiä. Ovatko eläimet käyneet surmapaikoilla kuoleman jälkeen vai ryhtyneet kostotoimiin?

Nyt tajusin, miksi passitorneja, jotka muuten muistuttavat keskitysleirien vartiotorneja, kutsutaan täälläpäin saarnastuoleiksi. Saarnastuolissa ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta.

Ominaiseen tapaansa kirjailija yhdistelee realistista kerrontaa ja fantasiaa, viljelee vinksahtanutta huumoria, sovittelee arkielämäkuvauksen, kuten vaikkapa ruokaostosten tai räystään korjaamisen, kanssa samaan pakettiin faabeleita ja horoskokooppeja sekä uskontokritiikkiä ja eläinaktivismia.

Romaani on hauska ja hurja, jonkinlainen dekkariparodia, jopa eräänlainen ekotrilleri, mutta tämä naapureitaan tarkkaileva ja heistä heitä itseään ennemmän tietävä neitimarple osoittautuu lopulta aivan omanlaisekseen tapaukseksi.

Tappamisen ylistäminen on pahuutta. Niin yksinkertaista se on.

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)