Dekkariklassikko

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Agatha Christien joistakin klassikkodekkareista on ilmestynyt uusia suomennoksia. Luin rikosromaanin kuningattaren kenties tunnetuimman teoksen Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2019; And then there were none, 1939; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 291 sivua) muistamatta vuosikymmenten takaisista edellisistä lukukerroista juuri muuta kuin sen, että kymmenen ihmistä kuolee yksitellen pienellä saarella noudatellen vanhaa lastenlorua.

Hämärästi muistin myös sen, että toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset houkutellaan saarelle erilaisin syin, ja että joku on lääkäri, toinen tuomari ja kolmas poliisi. Muistelin myös, että viimeinen hirttäytyy. Syyllistä en muistanut.

Muistini ei pettänyt. Pääsin taas ihmettelemään brittilastenloru(je)n hurjuutta. Tämän tarinan nursery rhyme – joka ilmeisesti onkin minstrel song vuodelta 1868 – kertoo kymmenestä pienestä sotilaspojasta (aiemmissa versioissa neekeri- tai intiaanipojasta), joista jokainen vuorollaan kuolee. Jouduin myös pähkäilemään osallistujien innokkuutta matkustaa kiviselle saaripahaselle, vaikka sen kiehtovuus toki taustoitetaan, ja vaikka jokaisella on syynsä ja perustelunsa. Silti: Lähtisitkö sinä viikoksi tuntemattomien seuraan jonkun puolitutun taloon meren saarelle? Huom! Ennen matkapuhelinten ja internetin aikaa.

Päädyin lukemaan dekkaria melkein kuin kuuluisa piru vielä kuuluisampaa pyhää kirjaa. Saarelle kootaan kolme naista : tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent, vähävarainen opettajatar Vera Claythorne ja arka keittäjä Ethel Rogers; sekä seitsemän miestä: viinaanmenevä tohtori Edward Armstrong, jyrkkä tuomari Lawrence Wargrave, kiero komisario William Blore, eläköitynyt leskikenraali John Macarthur, kunnoton autohurjastelija Anthony Marston, siekailematon seikkailija Philip Lombard ja levoton lakeija Thomas Rogers. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on jo mainittu vanha loru, jonka moni tuntee lapsuudestaan. Heistä se sopii Soldier’s Island -saarelle siinä missä ruokasalin kymmen pienen sotilasfiguurin asetelmakin.

Kummassakaan ei ole mitään pahaenteistä vielä silloinkaan, kun äänilevy heti ensimmäisenä iltana kuuluttaa julki heidän rikoksensa. Yhtä lukuunottamatta heistä jokaisen omatunnon kuvaillaan silti jotenkin kolkuttelevan, ja suurin osa heistä kommentoi muille kuolemantapausta, joista heitä vaaditaan tilille. Ajalle kuvaavaa on, että siinä missä kahdeksaa heistä syytetään yhden ja yhtä kahden (ilmeisesti) britin kuolemasta, on yksi syytteessä peräti kahdenkymmenen itäafrikkalaisen ”alkuasukkaan” tappamisesta.

…No, on tietysti herra Lombard. Hän myöntää, että jätti kaksikymmentä miestään kuolemaan.”

Vera sanoi: ”He olivat vain alkuasukkaita.”

Emily Brent sanoi terävästi:

”Mustia vai valkoisia, he ovat meidän veljiämme.”

Ehkä sekin kuvaa aikaa, että palvelijaluokkaan kuuluva aviopari vastaa yhdessä vain yhden ”ylemmän” ihmisen hengenmenosta.

Ainakin lukijalle on varsin varhain ilmeistä, että kaiken takana on joku, jonka mielestä jokainen heistä ansaitsee kuolemanrangaistuksen selvittyään murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta rangaistuksetta. Kuolemantuomio oli Britanniassa voimassa vuoteen 1969 ja viimeinen ihminen teloitettiin siellä viisi vuotta aiemmin. (Btw, nykybriteistä noin puolet palauttaisi kuolemantuomion. Lienevätkö sama puolikas, joka äänesti Brexitin puolesta?)

Alkuasetelman jälkeen päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin, eivätkä sen enempää ruokasalin yksi kerrallaan katoavat keramiikkahahmot kuin lorun sanatkaan ole kenestäkään enää hauskoja.

Koska lukija ei oikeastaan ennätä tutustua henkilöihin, vaan näkee heidät lähinnä pelinappuloina, eivät heidän kuolemansa juuri liikuta, vaan huomio kiinnittyy kokonaan juoneen: Miten tämä on toteutettu? Onko tarinassa aukkoja? Voiko murhaajan päätellä jostain? Yllättääkö loppuratkaisu? Kyseessä on siis arvoitusdekkari parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Vinkkejä Christie kyllä tarjoaa, mutta kuinka moni pystyy seulomaan oikeat vääristä?

Äkkiä hän tiesi, että ei halunnut lähteä saarelta lainkaan.

Murhaaja vai yksi uhreista?

”Aika käy vähiin — niin vähiin. Minun ikävä kyllä täytyy vaatia, että minua ei häirittäisi.”

”Te ette ymmärrä — ette ymmärrä alkuunkaan. Menkää pois.”

Murhaaja vai yksi uhreista?

Loppuratkaisun selvittyä tiedetään, että kyseessä on kosto. Yksi kymmenestä on päättänyt, että nämä kymmenen ihmistä ansaitsevat kuolla ja suunnitellut äärettömän monimutkaisen (ja viimeisten kuolemien osalta mielestäni psykologisesti epäuskottavan) tavan tappaa heidät. Muiden muassa miamilainen rikospaikkatutkija Dexter, tuo vain pahojen ihmisten sarjamurhaaja, on siis velkaa Dame Agathalle. Ei hänen tuotantonsa syyttä pysy klassikkokategoriassa vuosikymmenestä toiseen. Perustarinat on keksitty ja toteutettu moneen kertaan.

Oma suosikkini tämä ei Christien tuotannossa ole. Lienee parasta lukea muutkin uudet suomennokset, sillä klassikot eivät vanhene, vaikka niiden suomennoksille voi niin käydä, outoa kyllä.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien kymmenenteen klassikkohaasteeseen. Taikakirjaimet-blogista löydät haasteen säännöt, linkit osallistujablogeihin ja myös aiempein yhdeksän haasteen tiedot.

klassikkohaaste10

 

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018; 379 sivua) on upea (suku)romaani, joka kertoo rakkaudesta ja vihasta, anteeksiannosta ja kateudesta, pelosta ja toivosta, pyytettömyydestä ja väkivallasta.

Kielellisesti kauniisti voi kertoa lähes rivien välissä valtavan paljon:

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”

Romaani sijoittuu monelle aikatasolle eivätkä ne vaihdu tiheästi, vaan ovat kuin omia, erillisiä tarinoitaan. Lopuksi niistä koostuu moniääninen, vahva kokonaisuus.

Joulusaunaan mentiin, vaikka äiti oli pessyt kaikki jo edellispäivänä. Äiti lauloi Marja-Terttua pestessään ja Martti sai kuivata ensimmäisenä puhtaaseen pyyhkeeseen, kun isä ei ollut mukana.”

Aluksi eletään nykyaikaa ja pääosassa on Susanna, vahvan sosiaalisen omatunnon omistava helsinkiläistynyt juristi, joka on ottanut kotiinsa turvapaikanhakija Fatiman. Susannan isoäiti Martta on romaanin toinen päähenkilö. Vuosikymmenten läpi etenevä tarina kertoo hänestä ja hänen lapsistaan aikuisiksi saakka. Suvun koko tarina hahmottuu. Kolmas keskeinen henkilö on yksi Martan pojista, Tapio.

Vahva suositus. Tarinoita eteläpohjalaisista suvuista voi jonkun mielestä olla jo liikaa, mutta lue silti tämä.

Järkyttävän loistava

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. … En nähny siinä pahhuutta enkä rummuutta, vaan näin komean upseerismiehen.”

Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017; 194 sivua) on hurjinta, kamalinta ja upeinta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan. Kukaan muu Suomessa ei pysty tähän: pohjoisen murteella kirjoitettu tiivis monologiromaani naisesta, joka oli natsi, eränkävijä, piesty vaimo, opettaja ja kirjailija, ja samalla sisällöltään paljon sivumääräänsä laajempi aatehistoriallinen kuva lähes koko itsenäisyysajan Suomesta.

Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. … Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. … Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias.”

Everstinnan lopussa kiitetään Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaata, mutta Liksomin teos on kaunokirjallisuutta, ei elämäkerta. Niinpä monologin nimetön mie ei ole Annikki Kariniemi (1913-1984), vaikka romaani perustuukin hänen elämäntarinaansa.

Liksomin Everstinna on kuitenkin julmasti ikimuistoinen romaanihenkilö, jonka kautta Liksom kuvaa paitsi järkyttävää parisuhdetta myös (erityisesti) 1920-40-lukujen Suomea. Samalla Everstinna heijastelee, peilaa, omaa aikaamme, ja sitä, miten lähes sadan vuoden takaiset kansallismieliset ja muukalaisvihaiset aatteet ovat taas nousseet suureen suosioon eri puolilla Eurooppaa.

 

Everstinna ei ole Liksomin ensimmäinen teksti Annikki Kariniemestä . Kolme vuotta sitten sai ensi-iltansa monologinäytelmä Lapin punaiset hanget.

Kariniemi on itse kirjoittanut aviohelvetistäään eversti Oiva Willamon kanssa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968).