Toukkainvaasio Kuopiossa

Emma Luoma sijoittaa toisen romaaninsa Perhosten aika (Myllylahti, 2021; 389 sivua) Kuopioon, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Kaikki alkoi toukista. Parin viikon aikana niitä oli löydetty yliopistolta, keskustan hotelleista ja niin monesta asunnosta, etten enää pysynyt laskuissa. Mutta siinähän löytyi, oli tuholaisia ollut ennenkin. Luteita, turkiskuoriaisia, vaatekoita ja mitä niitä nyt oli. En aikonut antaa muutaman ötökän pilata hyvää kesää. En ainakaan toukkien.

Mutta niin vain tekevät, pilaavat kesän – ja kaiken. Toukat osoittautuvat yöperhosen toukiksi; eivätkä ihan tavallisen sellaisen, vaan ihmiselle vaarallisen.

Kirjan päähenkilön Viimalle tilanne on vaikeampi kuin muille, sillä hän kärsii – muun ohella – perhoskammosta, joka johtaa paniikkikohtauksiin. Tatuointistudiossa työskentelevä, lävistyskoruja kilisevä nuori mies liikkuu mieluiten skeittilaudalla ja asuu tyttöystävänsä Tuikun kanssa – kunnes on pakko lähteä toukkaevakkoon.

Toinen Viimalle tärkeä ihminen on paras ystävä Oula, joka on valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Poikien menneisyydessä on tapahtunut jotakin kauheaa, sellaista mikä näyttää etäännyttäneen heidät sisaruksistaan. Nyt heitä on kuitenkin majapaikan toivossa lähestyttävä. Vanhemmat loistavat tässä teoksessa poissaolollaan.

Viiman näkökulman rinnalla tarina etenee Gotsu just nyt -nimisen nettifoorumin keskustelujen ja (aluksi nimettömän, mutta sittemmin tutuksi tulevan) Toukkatutkijan päiväkirjan avulla. Siten saadaan yleisempää informaatiota toukkainvaasion etenemisestä ja sen aiheuttamista viranomaistoimenpiteistä sekä tutkimustiedon karttumisesta.

Jos Luoman esikoinen Vain huonoja vaihtoehtoja (2019) oli mielenkiintoinen yhdistelmä jännitystä ja sairaalasarjaa, on toinen romaani paitsi katastrofikuvaus nuorista aikuisista, joilla olisi tarpeeksi ongelmia ilman luonnonvitsaustakin, myös ja etenkin romaani ystävyydestä ja rakkaudesta.

Jos kärsit voimakkaasta ötökkäkammosta tai pandemia-aika jo valmiiksi ahdistaa, kannattaa tämän kauhun liepeitäkin hipovan kirjan lukemista siirtää tuonnemmaksi.

”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Dekkariklassikko

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Agatha Christien joistakin klassikkodekkareista on ilmestynyt uusia suomennoksia. Luin rikosromaanin kuningattaren kenties tunnetuimman teoksen Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2019; And then there were none, 1939; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 291 sivua) muistamatta vuosikymmenten takaisista edellisistä lukukerroista juuri muuta kuin sen, että kymmenen ihmistä kuolee yksitellen pienellä saarella noudatellen vanhaa lastenlorua.

Hämärästi muistin myös sen, että toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset houkutellaan saarelle erilaisin syin, ja että joku on lääkäri, toinen tuomari ja kolmas poliisi. Muistelin myös, että viimeinen hirttäytyy. Syyllistä en muistanut.

Muistini ei pettänyt. Pääsin taas ihmettelemään brittilastenloru(je)n hurjuutta. Tämän tarinan nursery rhyme – joka ilmeisesti onkin minstrel song vuodelta 1868 – kertoo kymmenestä pienestä sotilaspojasta (aiemmissa versioissa neekeri- tai intiaanipojasta), joista jokainen vuorollaan kuolee. Jouduin myös pähkäilemään osallistujien innokkuutta matkustaa kiviselle saaripahaselle, vaikka sen kiehtovuus toki taustoitetaan, ja vaikka jokaisella on syynsä ja perustelunsa. Silti: Lähtisitkö sinä viikoksi tuntemattomien seuraan jonkun puolitutun taloon meren saarelle? Huom! Ennen matkapuhelinten ja internetin aikaa.

Päädyin lukemaan dekkaria melkein kuin kuuluisa piru vielä kuuluisampaa pyhää kirjaa. Saarelle kootaan kolme naista : tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent, vähävarainen opettajatar Vera Claythorne ja arka keittäjä Ethel Rogers; sekä seitsemän miestä: viinaanmenevä tohtori Edward Armstrong, jyrkkä tuomari Lawrence Wargrave, kiero komisario William Blore, eläköitynyt leskikenraali John Macarthur, kunnoton autohurjastelija Anthony Marston, siekailematon seikkailija Philip Lombard ja levoton lakeija Thomas Rogers. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on jo mainittu vanha loru, jonka moni tuntee lapsuudestaan. Heistä se sopii Soldier’s Island -saarelle siinä missä ruokasalin kymmen pienen sotilasfiguurin asetelmakin.

Kummassakaan ei ole mitään pahaenteistä vielä silloinkaan, kun äänilevy heti ensimmäisenä iltana kuuluttaa julki heidän rikoksensa. Yhtä lukuunottamatta heistä jokaisen omatunnon kuvaillaan silti jotenkin kolkuttelevan, ja suurin osa heistä kommentoi muille kuolemantapausta, joista heitä vaaditaan tilille. Ajalle kuvaavaa on, että siinä missä kahdeksaa heistä syytetään yhden ja yhtä kahden (ilmeisesti) britin kuolemasta, on yksi syytteessä peräti kahdenkymmenen itäafrikkalaisen ”alkuasukkaan” tappamisesta.

…No, on tietysti herra Lombard. Hän myöntää, että jätti kaksikymmentä miestään kuolemaan.”

Vera sanoi: ”He olivat vain alkuasukkaita.”

Emily Brent sanoi terävästi:

”Mustia vai valkoisia, he ovat meidän veljiämme.”

Ehkä sekin kuvaa aikaa, että palvelijaluokkaan kuuluva aviopari vastaa yhdessä vain yhden ”ylemmän” ihmisen hengenmenosta.

Ainakin lukijalle on varsin varhain ilmeistä, että kaiken takana on joku, jonka mielestä jokainen heistä ansaitsee kuolemanrangaistuksen selvittyään murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta rangaistuksetta. Kuolemantuomio oli Britanniassa voimassa vuoteen 1969 ja viimeinen ihminen teloitettiin siellä viisi vuotta aiemmin. (Btw, nykybriteistä noin puolet palauttaisi kuolemantuomion. Lienevätkö sama puolikas, joka äänesti Brexitin puolesta?)

Alkuasetelman jälkeen päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin, eivätkä sen enempää ruokasalin yksi kerrallaan katoavat keramiikkahahmot kuin lorun sanatkaan ole kenestäkään enää hauskoja.

Koska lukija ei oikeastaan ennätä tutustua henkilöihin, vaan näkee heidät lähinnä pelinappuloina, eivät heidän kuolemansa juuri liikuta, vaan huomio kiinnittyy kokonaan juoneen: Miten tämä on toteutettu? Onko tarinassa aukkoja? Voiko murhaajan päätellä jostain? Yllättääkö loppuratkaisu? Kyseessä on siis arvoitusdekkari parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Vinkkejä Christie kyllä tarjoaa, mutta kuinka moni pystyy seulomaan oikeat vääristä?

Äkkiä hän tiesi, että ei halunnut lähteä saarelta lainkaan.

Murhaaja vai yksi uhreista?

”Aika käy vähiin — niin vähiin. Minun ikävä kyllä täytyy vaatia, että minua ei häirittäisi.”

”Te ette ymmärrä — ette ymmärrä alkuunkaan. Menkää pois.”

Murhaaja vai yksi uhreista?

Loppuratkaisun selvittyä tiedetään, että kyseessä on kosto. Yksi kymmenestä on päättänyt, että nämä kymmenen ihmistä ansaitsevat kuolla ja suunnitellut äärettömän monimutkaisen (ja viimeisten kuolemien osalta mielestäni psykologisesti epäuskottavan) tavan tappaa heidät. Muiden muassa miamilainen rikospaikkatutkija Dexter, tuo vain pahojen ihmisten sarjamurhaaja, on siis velkaa Dame Agathalle. Ei hänen tuotantonsa syyttä pysy klassikkokategoriassa vuosikymmenestä toiseen. Perustarinat on keksitty ja toteutettu moneen kertaan.

Oma suosikkini tämä ei Christien tuotannossa ole. Lienee parasta lukea muutkin uudet suomennokset, sillä klassikot eivät vanhene, vaikka niiden suomennoksille voi niin käydä, outoa kyllä.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien kymmenenteen klassikkohaasteeseen. Taikakirjaimet-blogista löydät haasteen säännöt, linkit osallistujablogeihin ja myös aiempein yhdeksän haasteen tiedot.

klassikkohaaste10