Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Mainokset

Kuopiossa elokuussa 1968

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja paranee kirja kirjalta. Sarjan seitsemäs osa Tankkien kesä (Otava, 2016; 412 sivua) on upeasti kirjoitettu, taitavan moniääninen ja pakahduttavan tosi romaani muutamasta helteisestä kesäpäivästä savolaisessa pikkukaupungissa Euroopan hulluna vuonna 1968.

Tankit jyräävät Prahassa ja moni muistaa vielä tankkien jyrinän vuonna 1944. Eräänlaiset tankit jyräävät myös suomalaisia kaupunkeja, kun puutalokortteleita tuhotaan ja kerrostaloja rakennetaan tilalle suurten maaltamuultoaaltojen vuoksi. Kaikille ei riitä työtä Suomessa ja toiset lähtevät Ruotsiin — niin kuin pikkuisen Hillan vanhemmat. Kähkönen on aina ollut taitava asettumaan lapsen näkökulmaan — loistavana esimerkkinä sarja edellinen romaani Hietakehto — eikä tämän romaanin lapsihahmo, Anna ja Lassi Tuomen hoiviin jätetty pikkuinen jätä kylmäksi sen enempää minua kuin  muuten niin kovapintaisia isovanhempiaankaan.

Romaani luullakseni toimii hyvin, vaikka Kähkösen moninaiseen henkilöiden joukkoon tutustuisi vasta nyt, mutta jotenkin luulen, että aiemmat osat lukenut saa enemmän. Itse aloitin Hietakehdosta, jonka jälkeen oli luettava koko sarja. Ehkä Mustista morsiamista ei edes kannata aloittaa, en tiedä. Sen tiedän, että Kähköstä kannattaa lukea.

Romaanilla on monta kertojaa ja jokaiselle heistä Kähkönen kirjoittaa taitavasti oman äänen, oman näkökulman, omat mielipiteet ja omat näkökulmat menneeseen ja nykypäivään. Miten paljon Kähkönen onnistuu kertomaan sanoillaan ja miten paljon vielä rivien välissäkin on luettavaa. Kun ulkopuolista kertojaa ei ole, vaan tarina etenee preesensissä jokaisen kertojan kautta, kietoutuvat tapahtumat useisiin eri näkökulmiin, muistoihin ja ajatuksiin kiihkeän vastustamattomalla tavalla. Häkellyttävän, koukuttavan, tunteikkaan taitavaa.

En mahtunut saliin, kun Kähkönen kertoi kirjastaan Kuopion kaupunginkirjastossa 20.9. Täytyy yrittää uudelleen 10.10. Voit kuunnella kirjailijan lyhyen haastattelun myös Yle Areenasta.

 

Tätä ei voi jättää kesken

Caroline Erikssonin psykologinen jännitysromaani Kadonneet (Otava, 2016; De försvunna, 2015; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 235 sivua) on yksi imaisevimmista lukukokemuksistani aikoihin.

Alussa Greta, Alex ja Smilla rantautuvat Maran-järvellä pienen saaren rantaan. Greta jää veneeseen, kun isä ja tytär lähtevät saareen seikkailemaan. Hän kadottaa ajantajunsa, kun toiset eivät palaa. Hän etsii heitä saaresta eikä löydä. Hän palaa mantereelle mökkiin, etsii puhelintaan, yrittää soittaa Alexille, melkein soittaa hätänumeroon, vastaa äitinsä soittoon muttei kerro tilanteesta.

Mistä oikein on kyse? Onko Greta luotettava kertoja? Onko hän kuvittelija, sekopää vai jotain muuta? Ainakin myös hän tuntuu olevan jotenkin hukassa — itseltään, muilta, elämältään…

Tunnelma on alusta alkaen todella painostava, lähes uhkaava. Mutta ei lainkaan vastenmielinen, vaan vastustamattoman kiehtova. Lukemisen aloittaminen tarkoittaa koukkuun jäämistä. On välttämätöntä tietää, mistä kaikesta oikein on kyse, ja se selviää vain lukemalla. Psykologinen jännitys ei ole helppo laji, mutta Eriksson onnistuu erinomaisesti.