Poikarukka

Shuggie meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. ”Äiti, mä tekisin sun puolestasi ihan mitä tahansa.”

Shuggie Bain (WSOY, 2022; Shuggie Bain, 2020; suomentanut Laura Jänisniemi; 496 sivua) on Douglas Stuartin omaelämäkerrallispohjainen Booker-palkittu esikoisromaani.

Nimihenkilö Shuggie elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-luvun ja 1990-luvun alun Glasgowssa. Vuode 1992 South Sideeb sijoittuvat tapahtumat kehystävät vuosien 1981, 1982 ja 1989 ja paikkojen – Sighthill, Pithead, East End – mukaan nimettyjä laajoja lukuja.

Vuonna 1981 Shuggie on pikkupoika, joka asuu vanhempiensa sekä sisar- ja velipuolensa kanssa äitinsä vanhempien Lizzien ja Wullien luona. Agnes-äiti on lähtenyt kiltin ensimmäisen miehensä luota kovapintaisen ja uskottoman Hugh/Shug-taksikuskin matkaan, mutta omaa kotia heillä ei ole.

Agnes katseli poikia ikkunasta, ja oli ilmiselvää, että kumpikin olisi halunnut olla jossain muualla. Hän löysi tiskialtaan alta muutaman sinne jemmaamansa vahvan oluen. Hän pyöritteli kylmää pronssinväristä tölkkiä käsissään ja mietti, herättäisikö sisällään asuvat demonit. Jos hän joisi itsensä humalaan, ennen iltaa hän tappelisi kadulla. Hän istui puhtaan sohvan laidalle tölkki rohkeutta kädessään ja sihautti sen auki.

Sitten iso-Shug löytää heille oman kodin kaukaa kaupungin reunamailta, lopetetun hiilikaivoksen vierestä, sen työttömiksi jääneiden asukkaiden naapurustosta. Agnes on innoissaan, kunnes julma totuus paljastuu. Hän onkin yksinhuoltaja.

Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie katsoi äitiään ja tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

Shuggie on nimihenkilö, mutta pääroolin pojan elämässä ja romaanissa varastaa alkoholistiäiti Agnes. Haavoittuvainen ja hyväksikäytetty Agnes on kaunis ja tyylikäs, miesten mieleen.

”Mä pelkään että se tekee itselleen pahaa.”
”Ai että se tappaa ittensä?”
”Niin kai. Joskus mä piilotan ennen kouluunlähtöä kaikki pillerit kylppäristä. Tiedän että mun veli ottaa joka päivä partaterät mukaan töihin.”

Kun hän ei juo, hän pitää hyvää huolta kodistaan, lapsistaan ja itsestään. Mutta hän juo usein ja paljon, ensin oluttaa, sitten vodkaa. Ja silloin hän ei jaksa huolehtia muusta kuin alkoholin saatavuusta ja ulkonäöstään, joka kääntää aina päät. Työttömien työläisten rähjäisissä kortteleissa naiset eivät aina jaksa edes kammata hiuksiaan, mutta Agnes värjää, lakkaa, meikkaa, pukeutuu.

Niin pahoja kuin sedät olivatkin, heitä kiinnosti vain äiti. Shuggien kannalta pahempia olivat usein tädit, jotka kävivät kyläilemässä. Tuntui kuin Agnesin pahimmat puolet olisivat lähteneet ulos ja löytäneet kaverin. Shuggie joutui vahtimaan molempia naisia, kun he vaipuivat mekastaen humalaiseen unohdukseen…

Ikään kuin äidin alkoholismi, perheen köyhyys ja kaikkien turvaverkkojen ilmeinen puute eivät olisi tarpeeksi, Shuggie saa myös kuulla olevansa tyttömäinen, homosteleva, neitimäinen. Ei hän poikien rajuissa puuhissa viihdykään, vaan leikkii mieluiten värikkäillä pikku poneilla tai äitinsä posliinisilla koriste-esineillä. Leek-veli opettaa häntä kävelemään miehekkäämmin; ei siksi, että häpeäisi Shuggieta, vaan siksi, ettei tätä kiusattaisi, että pikkuveli mahtuisi naapuruston ja koulun ahtaisiin poikalokeroihin.

Shuggie toivoo ja uskoo, että Agnes joskus parantuu, ja että on hänen tehtävänsä auttaa ja huolehtia. Ei ole kyse anteeksi antamisesta. Ei Shuggie ajattele, että olisi jotakin anteeksi annettavaa. Hän rakastaa äitiään koko sydämestään.

Tällaista on riippuvuus ja syjäytyminen; tällaista on rohkeus ja rakkaus. Shuggie Bain menee tunteisiin, koskettaa, riipaisee, ahdistaakin.

”Meidän äidillä oli kerran hyvä vuosi. Se oli ihanaa.”

Vuonna 1976 syntynyt Douglas Stuart syntyi ja kasvoi Glasgowssa. Vuosituhannen vaihteessa hän muutti New Yorkiin. Hän on mukana vuoden 2022 HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa. Toivottavasti myös Stuartin muut teokset julkaistaan suomeksi.

Surullinen tarina

Donna Leonin suositut Venetsiaan sijoittuvat Komisario Brunetti -dekkarit ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkarijuoni on usein kaikkea muuta kuin varsinaista poliisityötä.

Brunetti kulkee ainutlaatuista kaupunkiaan ikuisesti ihaillen ja maansa raivostuttavaa hallintoa syvästi halveksien jututtamassa kaikessa rauhassa erilaisia ihmisiä, ellei pyydä laitoksen hakkerisihteeriä etsimään laittomasti milloin mitäkin tietoa tai mielistele esimiestään saadakseen etua alaisilleen tai voidakseen rauhassa tutkia kiinnostavaa juttua olipa se tärkeä tai ei. Lounaan ja päivällisen komisariolle valmistaa yleensä kirjallisuudentutkija-opettaja vaimo Paola, jolla vaikuttaa olevan vielä vähemmän työkiireitä kuin puolisollaan.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan kiehtoo. Uskomatonta.

Samalla kun kuvaa Brunettin (poliisiksi) leppoisaa elämää, yhdysvaltalaissyntyinen Leon ruotii ankarasti pitkäaikaisen asuinmaansa erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia epäkohtia — tällä kertaa erityisesti tietyntyyppistä askeettista uskonnollisuutta sekä julmuutta, jonka taustalla on tietämättömyyttä ja taikauskoa.

Kultamuna (Otava, 2015; The Golden Egg, 2013, suomentanut Kaijamari Sivill; 301 sivua) on sarjan 22. osa. Tarina alkaa Daviden, kuuromykäksi tiedetyn miehen kuolemasta, jota pidetään onnettomuutena tai vahinkona. Käy ilmi, että Davide työskenteli Brunettien käyttämässä pesulassa, ja komisario kiinnostuu kehitysvammaiseksi olettamansa miehen elämästä ja kuolemasta.

Kiinnostus kasvaa, kun ilmenee, ettei Davide virallisesti edes ollut olemassa. Mikä oli Daviden tarina? Kuka hän oli? Miten hän eli? Miksi hän kuoli? Näitä selvitetään lähinnä ihmisiä jututtamalla, vaikka monet ovat vastahakoisia puhumaan poliisille tai ylipäänsä puhumaan. Kuoleman kautta avautuu ankea ja surullinen, lähes uskomaton, elämäntarina.

Mitä siitä, jos Leonin dekkareiden kuva poliisityöstä vaikuttaa epäuskottavalta ja hänen perhe-elämänsä yliauvoisalta, kun kirjailija osaa punoa ovelia juonia ja kirjoittaa kiehtovia tarinoita. Toivottavasti Leon (s. 1942) ennättää ja jaksaa kirjoittaa sarjaa samalla tasolla pysyen vielä toisen mokoman lisää.