Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Minna ja Ferdinand

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus, 2018; 367 sivua) on melkein yhtä upea lukukokemus kuin esikoinen Lempi. Rytisalo on taitava kirjoittaja, joka tässä romaanissa käyttää lähtökohtanaan todellisia henkilöitä, mutta kirjoittaa heistä fiktion keinoin. Pääosassa on nuori Minna Johnson, sittemmin Canth, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Jyväskylään, jota romaanissa nimitetään järvikaupungiksi.

Tyytyä. Elämään olisi pitänyt tyytyä, ei olisi pitänyt kurottaa kauemmas kuin luontevaa oli. Minna ei osannut.

Rytisalo menee Minnansa nahkoihin, sydämeen ja aivoihin. Hän irrottautuu suomalaisen kirjallisuuden patsasmaisesta matriarkasta ja kirjoittaa elävän ihmisen. Näin tehdessään hän ei voi kirjoittaa dokumenttia, vaan kaunokirjallisuutta.

Cygnaeus ei pitänyt näitä saarnoja miesoppilaille, vain tytöille, sillä pojat voivat olla sekä opettajia että puolisoita, tytöt eivät.

Minna aloittaa opettajaseminaarin vakaana aikomuksenaan tulla opettajaksi, mutta toisin käy. Pienen skandaalin myötä hänestä tulee opettajansa puoliso ja pian suuren lapsikatraan äiti.

Kun hän katsoi Minnaa, hän näki ihmisen, siis ensin ihmisen ja sitten naisen, siis naisihmisen, joka ei ollut miestä heikompi tai tyhmempi, vaan älykäs, nopea ja hauska —

Puolisosta, Ferdinand Canthista, kirjailija kirjoittaa vaimoaan kannustavan ja tukevan, mutta hieman heikon, jopa hauraan. Minnan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja henkisen kehityksen — jossa vuorottelevat innostuksen ja masennuksen kaudet — ohella parisuhde nousee kerronnassa keskeiseksi. Minnan ura ei kuuluu tämän romaanin kuvaamaan aikaan — se on vasta nupullaan.

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi.

Hieno romaani, joka olisi minusta kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018; 379 sivua) on upea (suku)romaani, joka kertoo rakkaudesta ja vihasta, anteeksiannosta ja kateudesta, pelosta ja toivosta, pyytettömyydestä ja väkivallasta.

Kielellisesti kauniisti voi kertoa lähes rivien välissä valtavan paljon:

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”

Romaani sijoittuu monelle aikatasolle eivätkä ne vaihdu tiheästi, vaan ovat kuin omia, erillisiä tarinoitaan. Lopuksi niistä koostuu moniääninen, vahva kokonaisuus.

Joulusaunaan mentiin, vaikka äiti oli pessyt kaikki jo edellispäivänä. Äiti lauloi Marja-Terttua pestessään ja Martti sai kuivata ensimmäisenä puhtaaseen pyyhkeeseen, kun isä ei ollut mukana.”

Aluksi eletään nykyaikaa ja pääosassa on Susanna, vahvan sosiaalisen omatunnon omistava helsinkiläistynyt juristi, joka on ottanut kotiinsa turvapaikanhakija Fatiman. Susannan isoäiti Martta on romaanin toinen päähenkilö. Vuosikymmenten läpi etenevä tarina kertoo hänestä ja hänen lapsistaan aikuisiksi saakka. Suvun koko tarina hahmottuu. Kolmas keskeinen henkilö on yksi Martan pojista, Tapio.

Vahva suositus. Tarinoita eteläpohjalaisista suvuista voi jonkun mielestä olla jo liikaa, mutta lue silti tämä.