Elofin elämä

Ann-Luise Bertellin Oma maa (Tammi, 2021; Heiman, 2020; suomentanut Vappu Orlov; 394 sivua) on Ikävän jälkeen -kirjeromaanilla alkaneen Botnia-trilogian toinen osa.

Oma maa on sukuromaani, joka ulottuu 1930-luvulta 1980-luvulle. Se voisi olla myös kasvutarina, ellei päähenkilö olisi Elof, sillä hän on kymmenvuotiaana vastuuntuntoisempi kuin koskaan myöhemmin.

Isän kuoltua tuberkuloosiin Elof ja hänen pikkuveljensä joutuvat lähtemään kototilalta, vaikka sen omistavatkin. He saavat kodin isovanhempiensa luota, mutta Elof ei ole enää lapsi. Toisaalta hänestä ei ehkä koskaan tule ihan aikuistakaan.

Elof palaa aikanaan sukutilalle. Hänen tapansa olla ja elämänasenteensa näyttävät kepeiltä, mutta sisällään hän kantaa raskasta painoa – ellei useampaakin. Jatkosodan rintamalla tehty päätös ei jätä häntä koskaan, vaikka omantunnon äänen miten yrittäisi hukuttaa kotipolttoiseen.

Elof on ristiriitainen ihminen: tiedonjanoinen, työteliäs ja seurallinen, mutta myös vastahankainen, huolimaton ja juro. Hänen tarinansa on yhtäältä perisuomalainen maaseudun miehen muotokuva sotamuistoinen, ryyppäämisineen ja työssä raatamisineen, mutta myös jotain enemmän tai hieman salaperäisempää. Mitään ei kirjoiteta puhki, vaikka romaani laaja onkin.

Trilogian kolmas osa Ikuinen kaipuu ilmestyy ensi kuussa ja olen kirjaston varausjonossa.

Keinoystävä

Nobelisti Kazuo Ishiguron uusin teos Klara ja aurinko (Tammi, 2021; Klara and the sun, 2021; suomentanut Helene Bützow; 371 sivua) sijoittuu maailmaan, jossa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat geenimuuntelulla älyllisesti paranneltuja, mutta fyysisesti heikennettyjä, ja jossa heidän yksinäisyyttään lievitetään ihmisen kaltaisten keinoystävien (KY) avulla.

Romaanin minäkertoja on aurinkoenergialla toimiva KY Klara, joka näkee maailman ja sen asukkaat androidin silmin. Aurinko on Klaralle paitsi energiaa myös kaikinpuolinen elämänehto. Jos Klara olisi ihminen, voisi sanoa, että hän uskoo Aurinkoon.

Tarina alkaa kaupasta, jossa Klara on myytävänä. Hänen paikkansa liikkeen tiloissa vaihtelee, mutta hän pääsee kahdesti näyteikkunaan, josta hänet huomaa tyttö nimeltä Josie, joka haluaa hänet omakseen. Kestää aikansa ennen kuin Klara on Josien kotona tytön, tämän äidin ja taloudenhoitajan kanssa. Koti on maaseudulla ja naapuritaloja on vain yksi. Siellä asuvat Josien lapsuudenystävä Rick ja hänen äitinsä.

En voinut olla kuulematta, mitä takanani puhuttiin, ja vaikka ajattelin välillä, että minun ei pitäisi kuunnella, muistin aina, että velvollisuuteni oli oppia Josiesta niin paljon kuin mahdollista ja että kuuntelemalla häntä tällä tavalla sain tuoreita havaintoja, joita en olisi muuten voinut tehdä.

Klaralle selviää, että Josien sisko Sal on kuollut, ja ettei Josiekaan ole terve. Jaksaessaan hän opiskelee ”pitkulaisellaan” etänä, kuten kaikki muutkin, mutta usein hän joutuu jäämään päiväkausiksi vuoteeseen.

Keinoystäviä sanotaan älykkäiksi, mutta kyse on tietenkin niin sanotusta oppivasta tekoälystä. Klaraa pidetään erityisen kyvykkäänä oppimaan ikään kuin tuntemaan ihmisensä. Klaran kyvyt vaikuttavat rajoittuvan tarkkaan havainnointiin ja hänen tulkinnoistaan näyttää pitkään puuttuvan kyky kokonaisuuksien hahmottamiseen. Klara myös uskoo kaiken, mitä hänelle kerrotaan, eikä hänessä ole lainkaan vilpillisyyttä, vaikkakin hän osaa salata asioita.

Alun Klaran ymmärrys maailmasta on kuitenkin todella suppea verrattuna siihen, mitä hän tarinan lopussa tietää – vaiko ymmärtää? Tunteita Klaralla ei kuitenkaan ole, vaikka hän osaa heijastaa ihmisten emootioita.

Kuvioihin kuuluu myös Josien etäinen isä, joka asuu yhteiskunnan laitamilla toisin kuin uraäiti, sekä herra Capaldi, jonka luona Josie käy kuvattavana muotokuvaa varten. Hänen toimissaan on kuitenkin jotakin epäilyttävää. Mitä Äiti oikein suunnittelee?

Jokin meissä ei suostu hellittämään. Ja se jokin meissä haluaa uskoa, että jokaisen ihmisen sisimmässä on jotakin tavoittamatonta. Jotakin ainutkertaista jota ei voi siirtää. Mutta sellaista ei ole, tiedämme sen nyt. … Josien sisimmässä ei ole mitään, mitä tämän maailman klarat eivät pystyisi jatkamaan.

[herra Capaldi]

Romaanin teemoja ovat rakkaus ja ystävyys, vanhempien kunnianhimo ja lasten oikeus olla lapsia sekä ihmisyys eli mitä on olla ihminen. Klaran valitseminen kertojaksi tarkoittaa, ettei maailmaa ja sen mahdollisia omituisuuksia ole tarpeen selittää, koska asiat vain käyvät ilmi sitä mukaa, kun Klara oppii. Androidi ei tiedä ihmisten ajatuksista ja tunteista sen enempää kuin hänelle/sille kerrotaan, vaikka Klara tekeekin parhaansa esimerkiksi yrittäessään tulkita Josien ja Rickin leikkiä, jossa poika kirjoittaa kuvatekstit tytön piirtämien kuvien hahmoille.

Klara ja aurinko on surumielinen, varovaisen toiveikas romaani pelottavasta tulevaisuudesta, jonka tapainen on kenties lähempänä kuin useimmat meistä haluavat uskoa.

Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: