Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Mainokset

Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Poika

Saarretut (S&S, 2018; Pojken, 2018; suomentanut Laura Varjola; 212 sivua) on toinen lukemani Karin Erlandssonin romaani. Monet henkilöistä ovat samoja kuin Kuolonkielot-romaanissa ja tapahtumapaikka on sama ruotsinkielinen pohjanmaalainen pikkukaupunki. Kuolonkielojen tapahtumiin viitataan, tai niistä jatketaan.

Eletään 1990-lukua. Sureva perhe yrittää jatkaa elämäänsä äidin murhan jälkeen. Oikeastaan perhettä ei kuitenkaan enää ole, vaan vain kolme surun murtamaa ihmistä: kouluikäinen tytär Kajsa, joka yrittää ylläpitää arkea; sohvalla makaava isä Krister, joka ei edes syö; lähes aikuinen poika Jonas, joka on kaikkein arvoituksellisin. Lamaantuneet perheenjäsenet eivät pysty lohduttamaan toisiaan. Ystävät ovat jättäneet perheen omiin oloihinsa; koulutoverit näyttävät jopa syrjivän Kajsaa.

Paikallislehden toimittaja Sara Kvist kollegoineen raportoi vuosisadan lumimyrskystä, joka katkaisee neljä kaupungin viidestä ulospääsytiestä. Käytössä on vain yksi lumiaura, jota kuljettaa Saran Kuolonkieloissa pahoinpidellyt entinen poikaystävä. Sitten toimitukseen syntyy panttivankitilanne.

Kuolonkielojen lailla Saarretut kuulostaa dekkarilta, muttei lopulta ole sellainen, vaan pikemminkin uhkaavaa jännitystä sisältävä yhteisökuvaus, jossa on uhkaava yleistunnelma.