Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Naistenviikko 2022 – Stella ja Desiree

Brit Bennettin romaani Mikä meidät erottaa (Tammi, 2021; The vanishing half, 2020; suomentanut Maria Lyytinen; 403 sivua) pohtii dikotomioita ja identiteettejä.

Missä kulkee valkoisen ja e-valkoisen ihmisen raja? Onko olemassa vain kaksi sukupuolta? Miksi ihmiset pitäisi jaotella ihonvärin mukaan? Voiko sukupuoli olla muu kuin se, miltä keho näyttää? Jos kaksoset ovat identtiset, voiko toinen elää mustana ja toinen valkoisena?

”Nyt kyllä juksaat”; Sam sanoi. ”Kokonainen kaupunkiko täynnä yhtä vaaleaa väkeä kuin sinä?”

Stella ja Desiree Vignes syntyvät 1930-luvulla hyvin vaaleaihoisina, mutta mustiksi määriteltyinä. He ovat kotoisin Louisianan Mallardista, kylästä, jonka mustille asukkaille on suorastaan pakkomielle olla mahdollisimman vaalea. Äiti siivoaa ja pyykkää valkoisille, isä on lynkatty lastensa silmien edessä.

Olihan nyt ainoastaan järkevää tekeytyä valkoiseksi päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta että nai tumman miehen? Ja teki tälle pikimustan lapsen?

Teini-ikäisinä tytöt karkaavat kotoa. New Orleansissa Stella huomaa saavansa paremman työpaikan, kun häntä luullaan valkoiseksi, joten hän päättää elää valkoisena. Samalla hän menettää menneisyytensä ja kaikki läheisensä. Viimeistään silloin, kun menee naimisiin varakkaan valkoisen miehen kanssa.

Hän oli ajatellut voivansa paljastaa totuuden, mutta mitään yhtä totuutta ei enää ollut olemassakaan. Hän oli elänyt kahden naisen elämää – yhtä todellisia ja yhtä valheellisia kumpikin.

Desiree sen sijaan saa lapsen niin mustan miehen kanssa, että koko Mallard hylkii hänen Jude-tytärtään, kun hän yli vuosikymmen lähtönsä jälkeen joutuu palaamaan sinne, takaisin äitinsä taloon, pakoon väkivaltaista miestään.

1980-luvulla Jude muuttaa Kaliforniaan opiskelemaan ja tutustuu siellä poikaan nimeltä Reese.

Matkalla pois El Doradosta Therese Ann Carter muuttui Reeseksi.

Stellan tytär Kennedy ei tiedä mitään äitinsä taustasta – niin kuin ei hänen isänsäkään – mutta monen sattuman summana serkukset Jude ja Kennedy tutustuvat toisiinsa, vaikka tulevat aivan eri maailmoista.

Romaani paneutuu suuriin aiheisiinsa yllättävällä vaivattomuudella. Bennett kirjoittaa etnisyyden ja ihonvärin, sukupolvien ja sukupuolten, yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja epäreilujen valinnanmahdollisuuksien, identiteettien ja salaisuuksien, omanarvontunnon ja teeskentelyn, itsetuntemuksen ja luottamuksen teemat sujuvaksi sukupolviromaaniksi.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Naistenviikko 2022 – Jana

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lähdin veljen luo (Tammi, 2021; Jag for ner till bror, 2018; suomentanut Outi Menna; 294 sivua) ja Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022; Vi for upp med mor, 2019; suomentanut Outi Menna; 332 sivua) eivät olet kevyttä luettavaa, mutta kiehtovaa kyllä.

Ensimmäisessä osassa Jana Kippo palaa vuosien jälkeen lapsuudenkotiinsa Pohjois-Ruotsiin. Lapsuus oli traumaattinen eikä Jana ole ehjä ihminen, mutta kaksosveli Bror kaipaa tukea. Janan paluu yhteisön jäseneksi on hankala, vaikka työapaikkakin löytyy. Menneisyys uhkaa murskata alleen.

Toisen kirjan alussa Janan ja Brorin äiti on kuollut. Hän halusi hautapaikan synnyinkylästään jostain (melkein) Saamenmaalta. Sinne sisaruspari siis matkaa huomaten, ettei tiedä äitinsä menneisyydestä oikeastaan mitään. Lähes gileadtyyppisessä uskonnollisessa yhteisössä heille alkaa selvitä, millainen tausta äidillä oli. Koska kaksosilla ei ole varsinaisesti kiirettä kotiin, he jäävät oleilemaan ennestään tuntemattomien sukulaistensa keskelle, mistä on Brorille yllättävät seuraukset. Janaa painavat nyt entisten lisäksi uudet menneisyyden ja nykyisyyden murheet.

Surumielistä ja paikoin karmeaakin tarinaa värittää mustanpuhuva, rivienvälinen humoristisuus. Sitkeä, omapäinen ja kovia kokenut Jana Kippo on aivan huikea päähenkilö. Smirnoffin omaperäinen tyyli suomentajan hienona toteutuksena vie hetken totuttelun jälkeen täysin mukanaan.

Sarjan kolmas osa Sitten menin kotiin ilmestyy suomeksi lokakuussa 2022, ja on jo lukulistalla.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: