Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.

Ongelmainen perhe

Marianne Peltomaan rikosromaaneista tuorein on edellisiä parempi ja nekin ovat erittäin hyviä. Pimeä portaikko (Schildts, 2009. Flickan i trappan, suom. Salla Simukka) on erittäin sujuva ja vakuuttava romaani, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kirja tempaisee maailmaansa heti alkusivuillaan, kun rikoskonstaapeli Vera Gröhn löytää yöllä talonsa porraskäytävästä naapurissa asuvan kaksivuotiaan Rosan. Käy ilmi, ettei tytön äidillä Tanjalla ole elämä ollenkaan hallussa. Sosiaaliviranomaisille perhe neljine lapsineen ja moninaisine isäkandidaatteineen on tuttu, mutta vielä tässä vaiheessa ei mikään edellytä poliisin puuttumista asioihin.

Kun Vera sitten seuraavan kerran löytää Rosan portaikosta, on kaikki toisin. Tyttö kertoo äidin nukkuvan; asunnosta löytyy Tanjan ruumis ja verinen sekamelska.

Tanjan lähipiiriin kuuluu lähinnä sukulaisia eikä se suku ole järin sopuisa. Kukaan ei erityisemmin tunnu surevan Tanjan kohtaloa, vaan katsoo hänen oikeastaan saaneen sitä, mitä on tilannutkin.

Pääepäiltyä on hankala löytää, sillä lähes jokainen – Rosan huostaanotettuja vanhempia sisaruspuolia lukuunottamatta – on voinut olla osallisena. Onko mahdollista, että usempi kuin yksi heistä on syyllinen? 

Peltomaan tyyli on realistista ja toteavaa. Hän sijoittaa tarinansa nyky-yhteiskuntaan ja tämän hetken todellisuuteen – kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta – antaen tilaa niille tunteille ja ajatuksille, joita karmaiseva, mutta samalla kumman arkinen – kyllä tällaista tapahtuu – tarina synnyttää.