Järkyttävän loistava

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. … En nähny siinä pahhuutta enkä rummuutta, vaan näin komean upseerismiehen.”

Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017; 194 sivua) on hurjinta, kamalinta ja upeinta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan. Kukaan muu Suomessa ei pysty tähän: pohjoisen murteella kirjoitettu tiivis monologiromaani naisesta, joka oli natsi, eränkävijä, piesty vaimo, opettaja ja kirjailija, ja samalla sisällöltään paljon sivumääräänsä laajempi aatehistoriallinen kuva lähes koko itsenäisyysajan Suomesta.

Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. … Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. … Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias.”

Everstinnan lopussa kiitetään Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaata, mutta Liksomin teos on kaunokirjallisuutta, ei elämäkerta. Niinpä monologin nimetön mie ei ole Annikki Kariniemi (1913-1984), vaikka romaani perustuukin hänen elämäntarinaansa.

Liksomin Everstinna on kuitenkin julmasti ikimuistoinen romaanihenkilö, jonka kautta Liksom kuvaa paitsi järkyttävää parisuhdetta myös (erityisesti) 1920-40-lukujen Suomea. Samalla Everstinna heijastelee, peilaa, omaa aikaamme, ja sitä, miten lähes sadan vuoden takaiset kansallismieliset ja muukalaisvihaiset aatteet ovat taas nousseet suureen suosioon eri puolilla Eurooppaa.

 

Everstinna ei ole Liksomin ensimmäinen teksti Annikki Kariniemestä . Kolme vuotta sitten sai ensi-iltansa monologinäytelmä Lapin punaiset hanget.

Kariniemi on itse kirjoittanut aviohelvetistäään eversti Oiva Willamon kanssa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968).

Mainokset

Kostajat

Varjot (Otava, 2016; Skuggorna, 2014; suomentanut Anja Meripirtti; 443 sivua) on itsenäinen jatko-osa Katarina Wennstamin Charlotta Lugn & Shirin Sundin -dekkareille Petturi ja Kivisydän.

Kirjailija on lisännyt kierroksia yhteiskuntakritiikkiinsä, mutta kirjoittanut silti jännittävän, tiivistunnelmaisen dekkarin eikä pamflettia. Kritiikin kohteena on tuomioistuinten suhtautuminen miehiin, jotka vihaavat naisia. Mistään muusta kuin naisvihasta ei nimittäin ole kyse sellaisessa väkivallassa, josta tässä kirjassa puhutaan. Eikä sen olemassaolo ikävä kyllä ole fiktiota.

Keksittyä on sen sijaan se, että Tukholmassa neljä naamioitunutta kostajaa rankaisee (mahdollisen) tuomionsa jo suorittaneita väkivallantekijöitä. Heistä miesten saamat rangaistukset ovat liian lieviä. He lukevat oikeudenkäyntipöytäkirjasta rikosten kuvausta samalla, kun tekevät miehille täsmälleen sen, mitä nämä ovat tehneet naisille: lyönnit, potkut, viillot, repimiset. Mahdollisimman samanlaisina ja määrältään samoina.

Heidän tavoitteensa on saada paitsi nämä miehet myös oikeuslaitos ymmärtämään, millaista on olla tällaisen väkivallan uhri. Teot tehdään joskus julkisella paikalla mutta yleensä uhrien kotona, jonne heidät jätetään kännykkä ulottuvillaan ja nippusiteistä vapautettuina. Yhtäkkiä on miesten — mutta vain naisia pahoinpidelleiden! — vuoro varoa kulkemasta yksin kaduilla, pelätä oven avaamista tuntemattomille ja arkailla tulla yksin tyhjään kotiin.

On kesä ja uutisrintamalla muuten hiljaista, joten media on kostoliigasta innoissaan. Myös yleinen mielipide asettuu kostoliigan puolelle kritisoimaan oikeuslaitosta ja tuomareita. Rikostarkastaja Charlotta Lugn kokoaa ei-lomailevista poliiseista tutkintaryhmän. Puolustusasianajaja Shirin Sundin tutkii myös rikossarjaa ja sitten hänestä tulee yhden (ainoan kiinni jääneen) kostajan oikeusavustaja.

Wennstam analysoi oikeusjärjestelmää sekä pohtii oikeuskäsityksiä ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Miten väkivaltarikolliset on tuomittava ja kuinka heitä on rangaistava? Miksi edes maailman tasa-arvoisimmassa maassa ei näy loppua julmalle, alistavalle naisvihalle? Miten tunne ja toive samalla mitalla takaisin maksamisesta, hammas-hampaasta-periaatteesta, sopii yhteen modernin oikeuskäsityksen kanssa?

Häpeäväkivallan varjossa

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Kahden maailman tyttö (Tammi, 2011; 261 sivua) nimi- ja päähenkilö on 17-vuotias Tara. Hän on paennut kurdiperheensä miesten väkivaltaa turvakotiin. Taran nuoruutta valotetaan hänen muistojensa ja turvakodissa töissä olevalle Lindalle kertomansa perusteella.

Perhe on asunut Suomessa Taran lapsuudesta saakka, mutta erityisesti isä vaatii perhettä noudattamaan perinteisiä arvoja ja tapoja. Hän ei halua tytärtensä käyvän kodin ulkopuolella juuri muualla kuin koulussa ja vahtii vanhimman poikansa avulla Taran jokaista liikettä sen jälkeen, kun tämä alkaa hyvin maltillisesti kapinoida tiukkoja sääntöjä vastaan haluten vain elää samaan tapaan kuin ikätoverit Suomessa elävät. Isot siskot on jo naitettu etukäteen sovituille miehille. Pikkuveli pitää Taran puolia ja äitikin haluaisi, muttei uskalla.

Kun kuvioihin ilmaantuu poikaystävän tapainen, alkaa vakava väkivalta. Koulussa ystävä saa lopulta Taran uskoutumaan terveydenhoitajalle, joka ei voi olla tekemättä lastensuojeluilmoitusta. Silti tyttö on vähällä menettää henkensä ennen kuin pääsee pakoon pakkoavioliiton uhkaa ja isää, joka palvoo perheen kunniaa yli kaiken.

Turvakodissa Taraa vaivaavat painajaiset ja ristiriidat. Hän pelkää suvun miesten verkoston lopulta löytävän hänet, mutta ikävöi pikkuveljeään, äitiään, sisariaan ja ystäviään. Hinta vapaudesta on kova.

Nuorille suunnattu romaani on kirjoitettu selkeällä ja helposti luettavalla kielellä. Asioista kerrotaan toteavaan sävyyn eikä Taran kohtaloa surkutella. Valitsemalla toisenlaisen tyylin voisi näillä aiheilla nostattaa suuria tunteita, itkettääkin, mutta nyt kertomus etenee tasaisen vauhdin menetelmällä hyvin realistisesti. Kahden aikatason tekniikka toimii selkeästi.