Naistenviikko 2022 – Jana

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lähdin veljen luo (Tammi, 2021; Jag for ner till bror, 2018; suomentanut Outi Menna; 294 sivua) ja Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022; Vi for upp med mor, 2019; suomentanut Outi Menna; 332 sivua) eivät olet kevyttä luettavaa, mutta kiehtovaa kyllä.

Ensimmäisessä osassa Jana Kippo palaa vuosien jälkeen lapsuudenkotiinsa Pohjois-Ruotsiin. Lapsuus oli traumaattinen eikä Jana ole ehjä ihminen, mutta kaksosveli Bror kaipaa tukea. Janan paluu yhteisön jäseneksi on hankala, vaikka työapaikkakin löytyy. Menneisyys uhkaa murskata alleen.

Toisen kirjan alussa Janan ja Brorin äiti on kuollut. Hän halusi hautapaikan synnyinkylästään jostain (melkein) Saamenmaalta. Sinne sisaruspari siis matkaa huomaten, ettei tiedä äitinsä menneisyydestä oikeastaan mitään. Lähes gileadtyyppisessä uskonnollisessa yhteisössä heille alkaa selvitä, millainen tausta äidillä oli. Koska kaksosilla ei ole varsinaisesti kiirettä kotiin, he jäävät oleilemaan ennestään tuntemattomien sukulaistensa keskelle, mistä on Brorille yllättävät seuraukset. Janaa painavat nyt entisten lisäksi uudet menneisyyden ja nykyisyyden murheet.

Surumielistä ja paikoin karmeaakin tarinaa värittää mustanpuhuva, rivienvälinen humoristisuus. Sitkeä, omapäinen ja kovia kokenut Jana Kippo on aivan huikea päähenkilö. Smirnoffin omaperäinen tyyli suomentajan hienona toteutuksena vie hetken totuttelun jälkeen täysin mukanaan.

Sarjan kolmas osa Sitten menin kotiin ilmestyy suomeksi lokakuussa 2022, ja on jo lukulistalla.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018; 379 sivua) on upea (suku)romaani, joka kertoo rakkaudesta ja vihasta, anteeksiannosta ja kateudesta, pelosta ja toivosta, pyytettömyydestä ja väkivallasta.

Kielellisesti kauniisti voi kertoa lähes rivien välissä valtavan paljon:

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”

Romaani sijoittuu monelle aikatasolle eivätkä ne vaihdu tiheästi, vaan ovat kuin omia, erillisiä tarinoitaan. Lopuksi niistä koostuu moniääninen, vahva kokonaisuus.

Joulusaunaan mentiin, vaikka äiti oli pessyt kaikki jo edellispäivänä. Äiti lauloi Marja-Terttua pestessään ja Martti sai kuivata ensimmäisenä puhtaaseen pyyhkeeseen, kun isä ei ollut mukana.”

Aluksi eletään nykyaikaa ja pääosassa on Susanna, vahvan sosiaalisen omatunnon omistava helsinkiläistynyt juristi, joka on ottanut kotiinsa turvapaikanhakija Fatiman. Susannan isoäiti Martta on romaanin toinen päähenkilö. Vuosikymmenten läpi etenevä tarina kertoo hänestä ja hänen lapsistaan aikuisiksi saakka. Suvun koko tarina hahmottuu. Kolmas keskeinen henkilö on yksi Martan pojista, Tapio.

Vahva suositus. Tarinoita eteläpohjalaisista suvuista voi jonkun mielestä olla jo liikaa, mutta lue silti tämä.