Hilja ja kartanon salaisuus

Tiikerinsilmä (Tammi, 2016; 344 sivua) on Leena Lehtolaisen neljäs henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova romaani. On piristävää saada käsiinsä Ilveskero-romaani, sillä Maria Kallio ei enää viimeaikoina ole jaksanut valtavasti innostaa, vaikka olenkin sarjan jokaisen osan tunnollisesti lukenut.

Keikkailevan henkivartija-Hiljan tämänkertainen työnantaja on Minna Canthin äidiltä nimensä lainannut Lovisa Johnson, 92-vuotias teollisuusneuvos, joka elää tekstiilifirmansa tuotoilla syrjäisessä kartanossa Raaseporissa ja on alkanut pelätä henkensä edestä. Taloudenhoitaja Dunjan on nuoruus Jugoslavian sodassa tehnyt liian säikyksi olemaan kenenkään turvana, joten taloon tarvitaan ammattilainen.

Perintöä kärkkyvät naimattoman Lovisan edesmenneen sisaren lapsenlapset, joista epätasapainoisen oloinen Aurora kutsuu itsään näkijäksi, salaperäinen ja väsynyt Johannes auttaa pakolaisia ja paperittomia siirtolaisia lääkärinä, kylmänkolea Raisa lobbaa arktista öljynporausta Venäjällä ja patrioottinen Sampo toimii vartijana. He vierailevat kartanossa yhtenään. Paikalle saadaan myös venäläinen Sergei-pakolainen, jonka on tarkoitus jatkaa matkaansa Norjaan. Kuka uhkaa vanhuksen henkeä?

Lehtolainen keittelee kokoon kartanomysteerin, johon hän sijoittelee vähintään riittävän määrän ajankohtaisia teemoja eri henkilöhahmojen kautta. Myös Hiljan menneisyys pyrkii sitkeästi esille, vaikka hän mieluiten eläisikin vain tässä ja nyt. Tarina etenee sujuvasti, jopa lennokkaasti, yhdistäen salahumoristisen otteen päivänpolttaviin vakaviin aiheisiin varsin tehokkaalla tavalla. Viihdyttävä dekkari.

 Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi kutsui Marrasjännitystä 2016 -teemaviikolle, jolle ennätin mukaan vain yhdellä kirjalla.

 

Mainokset

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.

Uskottavasti ihmissuhteista

Karin Alvtegenin uusin romaani Todennäköinen tarina (WSOY, 2012. En sannolik historia, 2010; suomentanut Laura Jänisniemi) ei ole rikosromaani niin kuin hänen aiemmat teoksensa ovat ainakin jossain mielessä kaikki olleet. Kyse on psykologisesta ihmissuhderomaanista.

Alvtegenin aiempien teosten tavoin tarina imaisi minut välittömästi maailmaansa. Tapahtumapaikkana on pieni kylä ja sen maaseutuhotelli Norlannissa. Hotellin omistaja Helena on keski-ikäinen nainen, joka on viettänyt ankean lapsuutensa onnellisimmat hetket kesälapsena tässä kylässä. Naapurissa asuu yhä lapsuuskesien ystävä Anna-Karin; hieman kauempana kummajaiseksi leimattu Verner.

Hotellilla ei mene kovin hyvin eikä se ole kokonaan valmis, kun Helenan mies päättää lähteä takaisin Tukholmaan. Pariskunnan teini-ikäinen tytär Emelie jää äitinsä luo lojaaliudesta, ei siksi että viihtyisi pienessä kylässä ilman yhtäkään samanikäistä ystävää.

Toinen keski-ikäinen päähenkilö on rikas liikemies Anders, joka on kadottannut elämänhalunsa, kun päätyy sattumalta Helenan hotelliin. Kyynikko kohtaa katkeran naisen, mutta heidän välilleen syntyy jotakin positiivista.

Yhdenkään kirjan aikuishenkilön lapsuusmuistoissa ei paljon onnellisuutta ole. Helenalla oli juoppo äiti eikä lainkaan isää; Andersin äiti kuoli ja isä leijaili kvanttifysiikan maailmassa jalat tukevasti ilmassa; Anna-Karin kasvoi suvaitsemattomuuden keskellä; Verneriä pidettiin hädin tuskin ihmisenä. Se vaikutti siihen, mitä heistä tuli, mutta he kaikki eivät jääneet lapsuutensa vangeiksi.

Romaani onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä on helppo lukea, vaikka siinä puhutaan isoista asioista: kuka olen, mistä tulen ja minne menen; miten kohtelen toisia ihmisiä; katsonko eteenpäin vai olenko jumittunut menneisyyteen; mitä minulla on annettavana muille ja maailmalle sen sijaan, että vaatisin ja olettaisin aina vain jotakin maailmalta ja muilta itselleni.

Kannattaa lukea.