Avainsana-arkisto: petos

Norjalainen kolmiodraama

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019; Nei og atter nei, 2016; suomentanut Sanna Manninen; 261 sivua) vaikuttaa pitkään melko tavaomaiselta kolmiodraamalta. On keski-ikäinen pariskunta ja miehen toinen nainen. On keski-iän kriisi ja lapsuudenkodissaan loisivat aikuiset lapset. Taloudellisesti kaikki on liiankin hyvin. Työ ei anna enää mitään.

Mutta peli oli menetetty, pojat olivat isoja, he olivat valmiita ja he olivat tottuneet siihen, että kaikki tehtiin heidän puolestaan rakkauden nimessä.

Näkökulmia on kolme, mutta ainakin minun (keski-ikäisen naisen) luennassani pääosan saa Ingrid, petetty aviovaimo. Hänen tapansa reagoida siihen, miten merkityksettömältä kaikki elämässä tuntui, oli yllättävää ja herätti kunnioitusta. En samastunut hänen tilanteeseensa, mutta ymmärsin hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi. Ja juuri siksi niin oli tapahtunut.

Puoliso Jan jäi vieraammaksi — en päässyt sisälle sen enempää hänen ajatuksiinsa, motiiveihinsa kuin tunteisiinsakaan. Lopuksi tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan samalla, kun halusin käskeä häntä ottamaan oman elämänsä ohjat.

…minulla on taipumus olla samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. En siis pelkää sanoa mielipidettäni, vaan ongelma on se, että mielipiteeni muuttuu koko ajan.

Hanne, parisuhteesta ja perheestä haaveileva sarjarakastatar ja alkoholin suurkuluttaja, tuntui liioitellun sekopäiseltä. Oli vaikea tietää, miten hänen epätoivoonsa pitäisi suhtautua.

Sinulla on viikko aikaa päättää, mitä haluat, Hanne oli ilmoittanut, sillä hän oli varma ettei Jan eroaisi, ja siksi tämä oli keino päästä miehestä eroon, saada tämä lopettamaan yhteydenpito.

Myöhemmin sama toistui, mutta silloin juttu oli jo vakava.

Jäin luettuani miettimään, pidinkö kirjasta vai en. Luin sen nopeasti ja mielelläni, joten kaiketi kyllä. Silti sen sisältö jätti viileän, hieman tyhjän, olon.

Tuon olon aiheutti satiirinen tyyli, joka vaikutti enimmäkseen yksinomaan ilkeältä, mustan huumorin jäädessä sivuosaan. Eikä vähiten Ingridin ja Janin täydellisen hirveäksi kirjoitetun niin sanotun ystäväpariskunnan vuoksi.

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.

Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.