Sinä joulukuisena aamuna tapahtuivat ne pienet siirtymät, joiden seurauksena useiden ihmisten elämä muuttui. Mutta tapahtuessaan ne olivat vain arkea, hankauksia, ristiriitoja, puhetta ja sitä mikä sanomatta jää.
Irene Rauhanviita
Vihreä sali (Otava, 2021; 315 sivua) jatkaa Sirpa Kähkösen hienoa Kuopio-sarjaa. Ajallisesti palataan Muistoruohon kesästä 1972 taaksepäin, vuoden 1964 joulukuuhun. Päähenkilöinä on kolme nuorta: kukkakaupan lähetti Irene, parturinapulainen Jaakko ja juuri armeijasta päässyt Leo. Heitä yhdistävät ystävyys ja hankalat, Irenen kohdalla suorastaan pelottavat, kotiolot.
Minä syön surua, niin kuin kengät syövät asfalttia, niin kuin sormet syövät likaisia kolikoita, niin kuin tuuli syö kalliot hiekaksi. Syön surua tyhjään mahaan ja tulen siitä kevytpäiseksi; silti vain rakastan enkä lakkaa toivomasta, että kyllästymys katoaisi, syöpymys lakkaisi, että tulisivat helpommat hyvät päivät.
Irene Rauhanviita
Kun 17-vuotias Irene loukkaantuu pomonsa, kukkakauppias Linnean, sanoista, lähtee hän kesken kiivaan joulukukkakauden karkumatkalle. Mutta minne voi mennä rahatta?
Tiesin että vahtiminen oli tärkeä työ, eikä sitä kukaan muukaan tehnyt; kaikki muut olivat jo Leon suhteen luovuttaneet. Mutta se vei ilon kaikesta muusta.
Jaakko Vihma
Irenen katoaminen aiheuttaa ketjureaktion tarinan nuorten kesken. Näkökulmatekniikka toimii. Aikakauden – sotasukupolven aikuisten – tylyys nuorten kohtaamia ongelmia kohtaan näyttäytyy suorastaan julmuutena. Niinpä ystävyyden merkitys korostuu.
Ja samaan aikaan toisaalla: sieltä kumpujen kätköistä mullasta maan isät katsovat toisiaan. Pyörittävät silmiään ja ovat sillä mielellä, että eihän noista pullansyöjistä ja äitiensä silmäteristä ole vastusta edes pikkutytöille.
Leo Tiili
Minulla oli oma Helsinki. Kesti kuutisen päivää. Läksin lappamaan. Ilmeisesti senkö takia isä kuoli. Se oli hänen viimeinen kesä. En tiennyt sitä silloin kun karkasin.
Romaaniin sisältyy myös kuvaus neljännen päähenkilön matkasta Leningradiin, joka on melkein kuin oma pienoisromaaninsa romaanin sisällä. Linnean puoliso Santeri Juurinen matkustaa Leningradiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun joutui lähtemään Pietarista vallankumouksen aikaan. Santerille on kova paikka kokea konkreettisesti, miten kaikki on muuttunut eikä menneisyyden kasvihuoneisiin voi matkustaa kuin muistoissaan. Matkakumppanina on hieman yllättäen, koomisinkin virityksin, Kuopio-sarjan vakiohahmo, vanha kommunisti Lassi Tuomi.
Ja 1960-luvun rinnalla elää, muistoissa, 1910-luvun Terijoki. Sinne Santeri pakeni Pietarista ja siellä kohtasi Linneansa. Myös konkreettisesti osa siitä siirtyi Kuopioon.
Tietä riitti. Mutta me jäimme Terijoelle siihen saakka, kunnes suuri lama pyyhki yli maailman ja nuori herra Eider menetti sen vähänkin, minkä oli saanut koottua, ja muutti Lyypekkiin veljensä luo. Silloin myös Terry I kuoli ja haudattiin puronotkoon. Me ostimme Villa Inèsin mummoni rahoilla ja siirsimme sen Kuopion tontille, jonka mummoni testamenttasi minulle.
Linnea Juurinen
Kähkösen kieli on nyt runollisimmillaan. Kaikkein kauneimmillaan se lähes salpaa hengen. Paljon se samalla kätkee rivien väleihin, sanojen taakse, tunnelmiin. Paikoin tunnelma on liiankin pakahduttava, mutta kaiken kaikkiaan: Miten lumoava teos!
Kähkönen palkittiin Vihreästä salista Savonia-kirjallisuuspalkinnolla. Ensimmäisen Savoniansa hän sai Kuopio-sarjan avauksesta Mustat morsiamet.
Tuulevin lukublogi 