Perinteinen dekkari pilke silmäkulmassa

Robert Thorogoodin dekkari Thamesjoen murhat (Siltala 2022; The Marlow Murder Club, 2021; suomentanut Hilkka Pekkanen; 335 sivua) on mainio perinteinen brittidekkari.

Jos joku olisi siellä nimenomaisella hetkellä ollut ulkona joella ja sattunut vilkaisemaan Judithin taloa kohti, hän olisi nähnyt hyvin lyhyen ja mukavanpullean kahdeksaakymmentä lähentelevän naisen seisomassa ilkialasti erkkeri-ikkunassa harmaa tukka pörrössä sojottaen ja viitta harteilla kuin supersankarilla ainakin. Ja supersankari hän monella tapaa olikin.
Hän ei vain tiennyt sitä vielä.

Päähenkilö Judith Potts on selvästi sukua Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan reippaille vanhoille naisille, mutta myös kuin Alan Bradleyn dekkarien Flavia de Luce ikääntyneenä viilettäessään viitanhelmat heiluen polkupyörällään.

Judith asuu yksin valtavassa talossa Thamesjoen rannalla ja viettää leppoisaa elämää muun muassa viskin naukkailemisen, palapelien kokoamisen ja ristisanatehtävien laatimisen parissa ja pulahtaa päivittäin alastomana jokeen. Rauhalliset päivät vaihtuvat kuitenkin salapoliisityyppisiin seikkailuihin, kun Judithin naapurissa tapahtuu rikos.

Poliisi ei ensin usko, että Judith kuuli laukauksen, mutta kun tuo taidegalleristi sitten löytyy kuolleena, tutkintaa päätyy johtamaan nuori rikosylikonstaapeli Tanika Malik. Hän ei usko murhateoriaan, vaan onnettomuuteen.

Kun murhia sitten tapahtuu lisää, hyväntahtoisen epäileväinen Tanika suostuu ottamaan vastaan apua Judithin, kirkkoherran vaimon/assistentin Becks Starlingin ja koiriennulkoiluttaja Suzie Harrisin muodostamalta amatöörietsiväkolmikolta.

Kolmikon vasemmanpuoleinen jäsen oli täydellinen kotiäiti, jolla oli kepeä kampaus, farkkuleggingsit ja liivi. Oikeanpuoleinen oli tukevarakenteinen ja jykevä kuin tammi, ja hän askelsi ja oli pukeutunut kuin olisi lähdössä merille Aarresaaren Pitkä John Silverin kanssa. Näiden kahden välissä oli omalaatuinen taiteilija, joka ei ollut paljon leveyttään pitempi…

Dekkarin juoni ei ole erityisen mieleenpainuva tai huippukekseliäs, mutta varsin toimiva. Parasta kirjassa ovat mainiot päähenkilöt ja kiinnostava tapahtumapaikka.

Kokonaisuus oli kuin idyllinen pikkukaupunki suklaarasian kannessa ja olisi sopinut mainiosti palapelikuvaksi.
Eniten Judith piti Marlowissa siitä, että kaupunki oli paljon muutakin kuin maalauksellinen pääkatunsa. Rautatieasemalta pääsi junalla Lontooseen, vaikka asemarakennus olikin pelkkä koppi. Laitakaupungilla oli myös kukoistava teollisuus- ja liikealue…

Leppoisaa luettavaa, muttei silti mitään höttöä.

Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Voi tapahtua mitä vain

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton -romaanin päähenkilö on mukana myös teoksessa Kaikki on mahdollista (Tammi, 2019; Anything is possible, 2017; suomentanut Kristiina Rikman; 261 sivua), muttei pääosassa. Sellaista ei tässä novellikokoelmassa tai episodiromaanissa edes ole, vaan Lucyn lapsuusmaisemiin sijoittuva teos on moniääninen ja -henkilöinen.

Strout kirjoittaa Amgashin pikkukaupungin niin sanotuista tavallisista, usein köyhistä tai muuten vähäosaisista, ihmisistä. He kohtaavat vastoinkäymisiä , jopa tragedioita, eivätkä heidän keskinäiset suhteensa useinkaan oikein toimi. Mikä tahansa on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin.

Mitä vanhemmaksi hän tuli – ja hän oli jo vanha – sitä paremmin hän ymmärsi, ettei koskaan ymmärtäisi hyvän ja pahan välistä hämmentävää ristiriitaa ja ettei ihmisten kenties ollut tarkoituskaan ymmärtää näitä asioita eläessään.

Jos et ole jo lukenut Nimeni on Lucy Bartonia, voit lukea kirjat kummassa järjestyksessä vain. Vaikka Kaikki on mahdollista tapahtuukin myöhemmin, tämä ei ole sarja sen enempää kuin ihmiselämä on. Joidenkin henkilöiden elämät ja tarinat vain risteävät – niin kuin todellisuudessakin.

Jos pidät Alice Munrosta, pidät myös Elizabeth Stroutista. Heillä on myös sama suomentaja, juuri Jarl Hellemann -palkinnon saanut Kristiina Rikman.

Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon tv-sarjaksikin sovitetulla teoksellaan Olive Kitteridge. Milloinkahan se saadaan suomeksi?