Flavia de Luce jälleen vauhdissa — dekkariviikko 2017: 2

Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017; The Dead in their Vaulted Arches, 2014, suomentanut Maija Heikinheimo;  331 sivua) on suositun ja viihdyttävän Flavia de Luce -dekkarisarjan kuudes osa. Edellinen osa päättyi 11-vuotiaan harrastajakemistin ja -salapoliisin isän dramaattiseen ilmoitukseen, että Harriet-äiti on lopultakin löydetty. Tämä on kadonnut vain muutamia kuukausia kolmannen tyttärensä Flavian syntymän jälkeen.

Kuolleet linnut eivät laula alkaa siitä, että de Lucen perhe ja lähes koko Bishop Laceyn kylä on rautatieasemalla odottamassa Harrietin ruumista kuljettavaa junaa. Asemalla tuntematon muukalainen ehtii kuiskata oudon viestin Flavian korvaan ennen kuin hänet työnnetään juuri saapuvan junan alle. Kuka kuoli ja kuka tappoi — siinä riittää selvitettävää hautajaisvalmisteluiden ohessa. Flavia ennättää myös löytää rapistuvan kotikartanonsa Buckshawn vintiltä vanhan filminauhan, käydä lennolla äitinsä entisellä pienkoneella ja tietenkin tehdä muutamia kemiallisia kokeita.

Suvun tarkimmin varjellut salaisuudet alkavat paljastua ja Flavian elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Sarja kaipasikin jo jotakin uutta.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

 

Arkeologi ratkaisee

Risteyskohdat (Tammi, 2017; The Crossing Places, 2009; suomentanut Anna Lönnroth; 305 sivua) aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjan. Ruth on nelikymppinen arkeologian tohtori ja yksineläjä. Hän on tervetulleen mielenkiintoinen ja kaavoista poikkeava hahmo dekkarikirjallisuudessa, sillä vanhanaikainen ja yksinkertainen alkukuva vanhastapiiasta kissoineen muuntuu nopeasti modernimmaksi ja monisyisemmäksi.

Vastapari, Ellyn asiantuntemusta tarvitseva paikallinen rikoskomisario Harry Nelson, sen sijaan on ainakin tämän teoksen perusteella hieman kliseinen poliisihahmo: ylipainoinen, ärtyisä ja hieman moukkamainen, muttei sentään alkoholisoitunut eikä eronnut.

Kirjan tapahtumapaikka Norfolk on Britannian sitä osaa, jossa vieraileminen ei ole edes käväissyt mielessä: sateista, tuulista, soista marskimaata Pohjanmeren rannalla. Arkeologille Norfolkin rannikko on ilmeisen innostava esihistoriallisine paalukehineen.

Teoksen tarina alkaa, kun tuollaisen paalukehän liepeiltä löytyy ihmisluita, ja poliisin on saatava pikaisesti selville, ovatko ne muinaisia vai kymmenen vuotta sitten viisivuotiaana kadonneen Lucy Downeyn. Tuon tapauksen suhteen Nelson ei ole koskaan luovuttanut, vaikka tytön elossaolo onkin epätodennäköistä; ainakin hän haluaisi päästää tytön vanhemmat epätietoisuudesta. Sitten katoaa toinen pikkutyttö. Ruthin osuus rikosten selvittämisessä ei jää asiantuntija-apuun luiden iän kartoittamisessa, vaan hän joutuu keskelle rikostutkintaa kollegoineen, naapureineen ja ystävineen.

Tyyliltään teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, mutta aihe on suorastaan järkyttävä. Väkivaltaa ei kuitenkaan kuvata suoraan, vaan paljon jää — onneksi — lukijan eläytymiskyvyn ja kuvittelutahdon varaan. Vaikka juonessa on omat epäuskottavuutensa, odotan jo pääseväni lukemaan sarjan syksyllä suomeksi ilmestyvää kakkososaa. Kaikkiaan sarjassa on alkukielellä ilmestynut jo yhdeksän osaa.

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.