Avainsana-arkisto: pojat

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Mainokset

Sydämen asialla

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin hieno romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016; Réparer les vivants, 2016; suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen; 255 sivua) ei suotta ole saanut lukuisia palkintojaan. Teos on hengästyttävän upea taidonnäyte myös suomentajakaksikolta.

Romaani alkaa aamuvarhain, kun lukioikäinen surffari Simon Limbres lähtee kahden kaverinsa kanssa lautailemaan uhmaten talvisäätä ja kylmää merivettä Le Havressa. Se päättyy vuorokautta myöhemmin, kun paluumatkan auto-onnettomuuden seurauksena aivokuolleen Simonin sisäelimet irrotetaan elinluovutusta odottavien potilaiden hyväksi. Heistä vain sydäntä odottavan viisikymppisen Clairen Méjeanin tarina kerrotaan, mutta tiedetään myös, minne menevät keuhkot, minne maksa ja minne munuaiset.

Tekstin rytmi on kiihkeä kuin suorituskykynsä rajoilla sykkivän sydämen. Virkkeet ovat paikoin hengästyttävän pitkiä, mutta rytmi säilyy, ja jatkuva preesens pakottaa lukemaan lisää, lisää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on merkittävä, tärkeä romaani, jonka aihetta ei tule kammoksua. Simonin vanhempien tunteet ovat suuria ja vaikeita, lähes sietämättömiä, mutta vastapainona on sairaaloiden arki. Elinsiirtoja ei tehdä joka päivä, mutta niitä tekevien huippuammattilaisten työ on silti rutiininomaisen kellontarkkaa.

Näkökulmahenkilöt — Simon, hänen äitinsä, Simonin tyttöystävä, Claire, leikkaavat lääkärit, elinsiirtoprosessiin erikoistunut hoitaja ja muut — kuitenkin vaihtuvat eikä lukija pakahdu vaikka hengästyykin. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri tuo hoitaja Thomas Rémige, jonka ammattitaitoa kuvataan vakuuttavasti. Jos ei syystä tai toisesta pysty lukemaan yksityiskohtaisia kuvauksia kirurgisista toimenpiteistä, tähän ei ehkä kannata tarttua. Kaikille muille suosittelen.

 

 

 

Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.