Rikos ja rakkaus

Marja-Leena Tiainen on monipuolinen kirjailija, mutta Rakas Natasha (Myllylahti, 2019; 223 sivua) taitaa olla ensimmäinen dekkari häneltä. Toki esimerkiksi Kahden maailman tytössä on jännityselementtejä, mutta nyt ollaan rikosten ja rikollistenkin maailmassa. Jännityksen rinnalla tarinassa on romantiikkaa, mutta myös kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Vartijaksi opiskelevan Joel Leinosen elämä on kaikin puolin mallillaan, kunnes hän täysi-ikäisyyteensä kynnyksellä tapaa biologisen isänsä Turkan. Turvallisesta perheestä, mukavasta kaveripiiristä ja selkeistä tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta Joelin elämään tulee myös varjoja ja vaaroja.

Joel tunsi olevansa keskellä rikoselokuvaa, mutta viihdyttävän jännityksen sijasta hän tunsi lamauttavaa pelkoa.

Ensin Joel huomaa puolivahingossa, että Turkalla näyttää olevan mitenkuten kitkuttelevan autokauppansa ohella hämäriäkin bisneksiä, joihin liittyy rikollinen liivijengi. Sitten Turkka yllättäen kuolee. Hautajaisissa Joel tapaa Turkan puolison tyttären Natashan ja rakastuu päätä pahkaa. Kaunis Natasha on aloitteleva malli, mutta myös oikullinen ja salaperäinen nuori nainen.

Välillä Joelista tuntui, että Natasha vain leikki hänen kanssaan. Tytön elämänasenne oli huomattavan paljon pinnallisempi kuin hänen omansa. Natashan tunteet heittelivät laidasta laitaan.

Liittyvätkö Turkan ja Natashan salaisuudet jotenkin toisiinsa? Mihin kaikkialle rikollisjengin lonkerot yltävät itäsuomalaisessa pikkukaupungissa? Entä venäläisten ökyrikkaiden, jotka omistavat hulppean huvilan, jossa Joelkin käy työharjoittelussa vartijana?

Joel on erittäin luotettava ja myös perin luottavainen. Hän ei halua tehdä mitään väärää eikä oikein usko muidenkaan haluavan. Rakastuminen Natashaan sekoittaa hänen moraalisen kompassinsa ja tekee hänestä myös hieman tyhmän – tai ainakin sokean.

Natashan touhut tuntuivat Joelista uskomattomilta. Miten ihmeessä joku kykeni sotkemaan asiansa niin perusteellisesti?

Rakas Natasha on viihdyttävä ja sujuva realistinen nuortenromaani, jonka aikuinenkin lukee mielellään.

 

(En voi olla huomauttamatta pienestä kauneusvirhestä: Ehkä Natasha ei osaa kovin hyvin ranskaa ja vain kopioi – kenties itselleen osoitettua – puhuttelua kirjoittaessaan Joelille, tai sitten kirjailija, tai viimeistään oikolukija, ole huomannut ranskan ma chérien olevan feminiinimuoto, vaikka Joelin puhutteleminen vaatii mon chéri -maskuliinin.)

 

 

 

 

 

 

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.