Poliittinen trilleri

Hillary Rodham Clinton (Yhdysvaltain 67. ulkoministeri) ja Louse Penny (kanadalainen dekkaristi) ovat kirjoittaneet yhdessä poliittisen trillerin, jossa nimet on vaihdettu, mutta hahmoja ei. Romaanissa Terrorin valta (Bazar, 2022; State of Terror, 2021; suomentanut Timo Korppi; 573 sivua) Trumpin nimi on Eric Dunn, pilkallisesti Eric Dumb, ja Putinin Maxim Ivanov, mutta kaunokirjalliset tyypit käyttäytyvät ja toimivat kuin oikeat esikuvansa. Myös ulkoministeripäähenkilö Ellen Adamsin kokemukset ja ajatukset lienevät tosielämästä, joka voinee olla keksittyäkin ihmeellisempää.

Yhdysvaltojen poliittinen tilanne on kriittinen edellisen presidentin katastrofaalisen nelivuotiskauden jälkeen. Tuore presidentti on tehnyt yllätysvedon nimittämällä ulkoministerikseen poliittisen kilpakumppaninsa Ellen Adamsin, eikä ilman taka-ajatuksia tämän uran tuhoamisesta. Myös maailmanpolitiikassa eletään epävakaita aikoja, osittain USA:n tempoilun ja sekoilun vuoksi. (Nykysodasta Euroopassa ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.)

Kongressin aloituskokouksen aikana räjäytetään bussi kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa: Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Kryptinen varoitusviesti ei löydä ajoissa perille, mutta terrori-iskut ovatkin vain alkusoitto sille, mikä oikeasti uhkaa Yhdysvaltoja ja koko maailmaa.

Mediamaailmasta politiikkaan siirtyneen ulkoministerin tehtäväksi osoittautuu maailman vaarallisimman kuolemankauppiaan löytäminen, ja sitä myötä ydintuhon estäminen. Se johtaa pikamatkailuun maailman valtakeskittymästä toiseen. Ja kolmanteen ja neljänteen. Vihollisia on ilmiselvästi kuitenkin myös lähipiirissä. Keneen voi luottaa ja kuka on petturi?

Teoksessa toimitaan kansainvälisen politiikan ytimessä: Valkoisessa talossa, Yhdysvaltain johdon omissa lentokoneissa, eri maiden päämiesten virkahuoneissa ja päivällispöydissä sekä muun mussa eräällä floridalaisella ökykartanolla, mutta myös Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduilla, iranilaisessa luolastossa ja frankfurtilaisessa sairaalassa. Paikat ja tilanteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun juonivetoinen tarina lisää kierroksia luku luvulta.

Tämäntyyppisissä tarinoissa henkilöhahmot jäävät usein aika ohuiksi. Niin nytkin, vaikka ihmissuhteiden kuvaamiseen pyritäänkin jonkin verran panostamaan. Kaikki kuitenkin tapahtuu vain muutamassa päivässä, joten fokuksessa on toiminta, ei tunne-elämä. Siitäkin huolimatta, että Ellen Adamsin tytär ja poika ovat myös mukana kuvioissa.

Vaikka kyse on viihteestä, on kirjalla synkät pohjavireensä ja vakava viesti, joka voisi kuulua vaikkapa näin: Suurvaltojen johtajiksi ei saa päästää tyhmiä ihmisiä, joita pahat pääsevät vedättämään. Terrorin valta on epäuskottavuuksistaan huolimatta vetävä trilleri, mutta suomennos on ilmiselvästi ja erittäin valitettavasti tehty liiassa kiireessä.

Minun mielestäni Pennyn oman kirjasarjan Three Pines ja Armand Gamache olisi kannattanut pitää erossa tästä tarinasta. Viittaus runoilija Ruth Zardoon hykerrytti ja olisi hyvin riittänyt.

Pommiuhka lentokoneessa

Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit (WSOY, 2014; Paradisoffer, 2012; suomentanut Pekka Marjamäki; 438 sivua) ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin sarjan aiemmat kolme teosta, etenkin Varjelijat. Sitä olisi pitänyt tiivistää, että jännite olisi säilynyt alusta loppuun saakka. Lisäksi aavistin ”kupletin juonen” liian aikaisin.

Tukholmasta New Yorkiin lentävästä lentokoneesta löytyy pian nousun jälkeen uhkausviesti, jonka mukaan kone räjäytetään, jos Ruotsi ei peru juuri tehtyä terroristiepäillyn karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje tiettyä salaista vankilaansa Afganistanissa. Koneen polttoaine riittää noin 13 tunniksi ja sen verran on aikaa rikos- ja turvallisuuspoliiseilla sekä poliittisilla päättäjillä yrittää ehkäistä ainakin neljänsadan ihmisen kuolema.

Ohlsson kuljettaa tarinaa todella monen tapahtumapaikan sekä ihmisen ja ihmisjoukon välillä. Siirtymät paikoista — taivaalla uhattu lentokone (sielläkin ohjaamo, matkustamo, wc), Ruotsissa rikospoliisi, turvallisuuspoliisi, pari ministeriötä, eri ihmisten kodit, Yhdysvalloissa FBI — ja ihmisistä toisiin ovat nopeita; lisäksi tutkijat liikkuvat vähän väliä jonnekin ja takaisin — ajetaan hetki autolla, istutaan tuokio neuvotteluhuoneessa. Tunnelma on hektinen ja sekava. Se kuvastaa hyvin tilannetta, joka on huippukiireinen ja erittäin stressaava, mutta tekee lukemisesta välillä hyvin rasittavaa. Lentokoneeseen, joka lentää kohti tuhoa ja josta ei pääse minnekään, sijoittuvat kohtaukset toimivat parhaiten jännityksen luojina ja ylläpitäjinä. Toimistoissa ei siihen päästä. Uskottavuuden nimissä näin varmasti onkin, mutta valitettavasti juoni hajoaa näillä keinoilla liikaa.

Ohlssonin aiemmista romaaneista tutut henkilöt kriminologi Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht jäävät tässä tarinassa aika vaisuiksi hahmoiksi, vaikka Alexilla on tilanteessa myös valtava henkilökohtainen paine, ja saavat tehdä tilaa turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön päällikölle Eden Lundellille, joka on kova ja voimakastahtoinen nainen. (Jolla on kirjan puolivälissä sotkuinen nuttura ja loppupuolella, siis samana päivänä, lyhyeksi leikattu tukka, vaikkei hän taatusti ole ehtinyt edes syödä, saati kampaajalle. Epärelevanttia, mutta pisti silmään.)

Miten estää panttivangeiksi joutuneiden matkustajien ja henkilökunnan surma? Liittyvätkö edellispäiväiset, perättömät pommiuhkaukset Tukholmassa tapaukseen? Onko koneessa todella pommi? Onko koneessa kaappajia? Eivätkö he tiedä, etteivät valtiot koskaan suostu terroristien vaatimuksiin? Voiko kone tehdä hätälaskun? Aikooko Yhdysvallat ampua sen alas? Kuka on uhkauksen takana ja voidaanko heidät jäljittää? Onnistuuko se ajoissa? Näitä ja monia muita kysymyksiä pyöritellään moneen kertaan ja monesta näkökulmasta. Aina välillä löytyy jokin johtolanka tai uusi tiedonmurunen, mutta kello käy. Aikaa on vähän, mutta sivuja riittää. Jännitys ei tiivisty, ellei sitä tiivistä.

***

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.