Dekkariviikko 2021: Äiti

Kylmä viima hyydytti Saaran selkärankaa. Jos heille ei alkaisi kuulua lasta,…

Kirsi Pehkosen Kotiapulainen (Reuna, 2021; 199 sivua) on omaperäinen psykologinen jännäri. Luin kirjan niin sanotusti yhdeltä istumalta, sillä tässäkin tyylilajissa Pehkonen kirjoitta selkeää ja nopealukuista proosaa – tosin aivan eri rekisterissä kuin maalaisromanttisessa Jylhäsalmi-sarjassa tai dekkarissa Karhuvaaran uhri.

Opettajapariskunta Saaran ja Heikin unelma lapsesta kariutuu Saaran hormonien hyrräämättömyyteen. Elimistö hylkii hormonilääkitystä, mutta toimisiko luomuhoito? Vanha kätilö vinkkaa feromonialtistuksesta ja epätoivoiset tarttuvat oljenkorteen. Tehdään kirjallinen työsopimus ja kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta onko kuitenkaan?

Tämä mahdollisuus oli tupsahtanut heidän eteensä ilman että he olivat sitä edes osanneet kysyä. Tilaisuuteen oli tartuttava koko nyt tai kenties vasta vuoden kuluttua.

Tieteellinen teoria yhdessä elävien naisten kuukautiskierron synkronoitumisesta, jonka aiheuttavat feromonit, on vuodelta 1971, jolloin psykologi Martha McClintock julkaisi tutkimuksensa arvostetussa Nature-tiedelehdessä. (McClintock MK. Menstrual synchorony and suppression. Nature. 1971 Jan 22;229(5282):244-5.) Käytännössä monet naiset ovat huomanneet ilmiön, mutta johtuuko se feromoneista? Teoria on siis kiistanalainen, mutta oivallinen lähtökohta tälle trillerille.

Ellasta ei voinut kertoa vielä. Ehkä myöhemmin, jos kaikki onnistuisi.

Ella palkataan kotiapulaisen nimikkeellä erittämään voimakkaita feromonejaan pariskunnan kotiin. Tarkoituksena on saada Saaran munasolut liikkeelle, mutta onko kaikki sitä, miltä näyttää? Onko Ella moninkertainen äiti ja kokenut feromonialtistaja vai jotakin aivan muuta? Miten tilanne vaikuttaa Heikkiin ja parisuhteeseen?

Saara puristi tyynyä itseään vasten, tunsi tukehtuvansa siihen paikkaan. Huoneessa ei ollut tarpeeksi happea heille molemmille.

Lukujen väleissä toistuva ja muutama sana kerrallaan etenevä katkelma huijaa ajatuksia eri suuntiin ja nostaa tehokkaasti jännitystä. Tarinaa on pakko sanoa hyytäväksi. Loppuratkaisusta en uskalla kirjoittaa muuta kuin sen, ettei siitä voi paljastaa mitään. Kannattaa lukea itse.

Yöpöydän kirjat

Dekkariviikko 2020: Kaksoiskierre

Tiina Raevaaran Kaksoiskierre (Like, 2020; 259 sivua) on geenitutkimuksen maailmaan sijoittuva psykologinen jännitysromaani.

Tarinan keskiössä ovat kimeerit. Kimeeri eli khimaira eli kimaira eli harhama on eliö, jonka solut ovat peräisin vähintään kahdesta hedelmöittyneestä munasolusta. Kimeerillä on siis ainakin kaksi geneettisesti erilaista solukantaa.

Romaanin minäkertoja Eerika on kahdeksan vuotta sitten tehnyt väitöskirjaa kunnianhimoisen professori Pajusuon kimeeriprojektissa. Siitä kesken kaiken luovuttuaan Eerika on sittemmin elellyt hissuksiin kouluikäisen tyttärensä Tuulikin ja ystävänsä Kristiinan muodostamassa perheessä.

Tuulikkiin liittyvän salaisuuden avulla professori Pajusuo kiristää Eerikan takaisin kimeeriprojektiinsa. Suostumista pyyntöön olla mukana edes kolmisen viikkoa joulukuun alusta jouluun asti on mahdotonta selittää Kristiinalle, joka tuntee välirikon taustat. Ystävällä on kuitenkin omat salaisuutensa. Näin lapsuudenkokemusten yhdistämien naisten välille muodostuu kauhun tasapaino.

Kertomus käynnistyy hitaasti, koska geenitutkimuksellinen ja henkilöhistoriallinen taustoittaminen vaativat tilaa. Hieman ennen puoltaväliä synkän joulukalenterin vauhti kiihtyy. Lopulta tarina enemmän pelottaa kuin jännittää.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

Tyttären paluu

Petyin Elisabeth Norebäckin jännäriin Sano että olet minun (Like, 2018; Säg att du är min; suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld; 408 sivua). Pidän psykologisesta jännityksestä, mutten siitä, että arvaan jo alkumetreillä, kuka huijaa ketä ja miksi. En vain uskonut sitä, vaan jatkoin loppuun saakka odottaen yllätyskäännettä turhaan. Ehkä syy ei ole kirjan, vaan minun — olenhan lukenut paljon jännitystä. Kyllä minutkin silti voi edelleen yllättää.

Kirjan päähenkilö Stella on tukholmalainen psykoterapeutti, joka on naimisissa Henrikin kanssa. Heillä on 13-vuotias poika Milo. Stellan tytär Alice on kadonnut 21 vuotta sitten. Sitten Stellan vastaanotolle tulee 22-vuotias Isabelle, joka on kuin Alicen isän siskon nuoruuspeilikuva. Stella järkyttyy ja alkaa seurailla Isabellea. Lähipiiri — puoliso, vanhemmat, Alicen isä — ei usko Stellaa, koska tämä on kerran aiemminkin luullut nähneensä tyttärensä ja joutunut silloin (ilmeisesti tahdonvastaiseen) psykiatriseen hoitoon.

Stellan lisäksi tarinaa kerrotaan Isabellen ja tämän äidin näkökulmasta. Etenkin jälkimmäiset luvut paljastavat liikaa, jos oli tarkoitus pitää lukija jännityksessä asioiden todellisesta laidasta.

Se kummastutti minua, että Skogskyrkogården, joka on Tukholmassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintöluetteloon päässeen, hautausmaan nimi, oli suomennettu metsähautausmaaksi (pienellä alkukirjaimella). Eikö silloin pitäisi katujen nimetkin suomentaa? Niitä mainitaan kirjassa paljon. Toisaalta skagenröra eli katkaraputahna oli jätetty kääntämättä. Johtuneeko epäloogisuus siitä, että suomentajia on jostain syystä kaksi?