Tyttären paluu

Petyin Elisabeth Norebäckin jännäriin Sano että olet minun (Like, 2018; Säg att du är min; suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld; 408 sivua). Pidän psykologisesta jännityksestä, mutten siitä, että arvaan jo alkumetreillä, kuka huijaa ketä ja miksi. En vain uskonut sitä, vaan jatkoin loppuun saakka odottaen yllätyskäännettä turhaan. Ehkä syy ei ole kirjan, vaan minun — olenhan lukenut paljon jännitystä. Kyllä minutkin silti voi edelleen yllättää.

Kirjan päähenkilö Stella on tukholmalainen psykoterapeutti, joka on naimisissa Henrikin kanssa. Heillä on 13-vuotias poika Milo. Stellan tytär Alice on kadonnut 21 vuotta sitten. Sitten Stellan vastaanotolle tulee 22-vuotias Isabelle, joka on kuin Alicen isän siskon nuoruuspeilikuva. Stella järkyttyy ja alkaa seurailla Isabellea. Lähipiiri — puoliso, vanhemmat, Alicen isä — ei usko Stellaa, koska tämä on kerran aiemminkin luullut nähneensä tyttärensä ja joutunut silloin (ilmeisesti tahdonvastaiseen) psykiatriseen hoitoon.

Stellan lisäksi tarinaa kerrotaan Isabellen ja tämän äidin näkökulmasta. Etenkin jälkimmäiset luvut paljastavat liikaa, jos oli tarkoitus pitää lukija jännityksessä asioiden todellisesta laidasta.

Se kummastutti minua, että Skogskyrkogården, joka on Tukholmassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintöluetteloon päässeen, hautausmaan nimi, oli suomennettu metsähautausmaaksi (pienellä alkukirjaimella). Eikö silloin pitäisi katujen nimetkin suomentaa? Niitä mainitaan kirjassa paljon. Toisaalta skagenröra eli katkaraputahna oli jätetty kääntämättä. Johtuneeko epäloogisuus siitä, että suomentajia on jostain syystä kaksi?

 

Kaksi sokeaa matoa

Håkan Nesser on tunnettu erityisesti kahdesta omintakeisesta rikosromaanisarjastaan, Van Veeterenistä ja Gunnar Barbarottista. Carmine Streetin sokeat (Tammi, 2016; Maskarna på Carmine Street, 2009; suomentanut Aleksi Milonoff; 292 sivua) on näihin sarjoihin kuulumaton psykologisen jännityksen mestariteos.

Päähenkilö on kirjailija Erik Steinbeck. Hänen vaimonsa Winnie Mason on kuvataiteilija. He ovat juuri muuttaneet Euroopasta New Yorkiin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun heidän nelivuotias tyttärensä Sarah on kaapattu. Erik on nähnyt kodin ikkunasta auton ja miehen, jonka kasvoja ei pysty palauttamaan mieleensä. Winnie maalaa sieppaushetkestä kuvaa, johon tivaa mieheltään kidnappaajalle kasvoja, ja väittää tietävänsä, ettei tytär ole kuollut. Muuten he eivät juuri kommunikoi.

Erik yrittää kirjoittaa läheisessä kirjastossa, jossa hän tutustuu iäkkääseen herra Edwardsiin, ex-poliisiin ja -yksityisetsivään. Hänestä on hyötyä, kun Erik huomaa vaimonsa salailevan liikkumisiaan kaupungilla, tapaamisiaan. Yhtenä päivänä puoliso on lähtenyt kotoa kertomatta minne.

Teoksen nimi viittaa kuvitteellisen runoilijan runoon, jolla on kutkuttavan salamyhkäinen merkitys Erikin ja Winnien tutustumisessa:

Kuuden jalan syvyydessä

Päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa

Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan

Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta

Romaanissa on jo alussa todella tiivis tunnelma ja silti Nesser saa sen jatkuvasti vielä tiivistymään. Tämä kirjailija tietää, miten saada tarina ja henkilöt kietomaan lukija pauloihinsa, kuinka luoda sanojen avulla kiehtova ja salamyhkäinen ilmapiiri. Mikään ei ole ennalta-arvattavaa, kaavamaista tai kliseistä. Psykologista jännitystä parhaimmillaan.

Tätä ei voi jättää kesken

Caroline Erikssonin psykologinen jännitysromaani Kadonneet (Otava, 2016; De försvunna, 2015; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 235 sivua) on yksi imaisevimmista lukukokemuksistani aikoihin.

Alussa Greta, Alex ja Smilla rantautuvat Maran-järvellä pienen saaren rantaan. Greta jää veneeseen, kun isä ja tytär lähtevät saareen seikkailemaan. Hän kadottaa ajantajunsa, kun toiset eivät palaa. Hän etsii heitä saaresta eikä löydä. Hän palaa mantereelle mökkiin, etsii puhelintaan, yrittää soittaa Alexille, melkein soittaa hätänumeroon, vastaa äitinsä soittoon muttei kerro tilanteesta.

Mistä oikein on kyse? Onko Greta luotettava kertoja? Onko hän kuvittelija, sekopää vai jotain muuta? Ainakin myös hän tuntuu olevan jotenkin hukassa — itseltään, muilta, elämältään…

Tunnelma on alusta alkaen todella painostava, lähes uhkaava. Mutta ei lainkaan vastenmielinen, vaan vastustamattoman kiehtova. Lukemisen aloittaminen tarkoittaa koukkuun jäämistä. On välttämätöntä tietää, mistä kaikesta oikein on kyse, ja se selviää vain lukemalla. Psykologinen jännitys ei ole helppo laji, mutta Eriksson onnistuu erinomaisesti.