Elofin elämä

Ann-Luise Bertellin Oma maa (Tammi, 2021; Heiman, 2020; suomentanut Vappu Orlov; 394 sivua) on Ikävän jälkeen -kirjeromaanilla alkaneen Botnia-trilogian toinen osa.

Oma maa on sukuromaani, joka ulottuu 1930-luvulta 1980-luvulle. Se voisi olla myös kasvutarina, ellei päähenkilö olisi Elof, sillä hän on kymmenvuotiaana vastuuntuntoisempi kuin koskaan myöhemmin.

Isän kuoltua tuberkuloosiin Elof ja hänen pikkuveljensä joutuvat lähtemään kototilalta, vaikka sen omistavatkin. He saavat kodin isovanhempiensa luota, mutta Elof ei ole enää lapsi. Toisaalta hänestä ei ehkä koskaan tule ihan aikuistakaan.

Elof palaa aikanaan sukutilalle. Hänen tapansa olla ja elämänasenteensa näyttävät kepeiltä, mutta sisällään hän kantaa raskasta painoa – ellei useampaakin. Jatkosodan rintamalla tehty päätös ei jätä häntä koskaan, vaikka omantunnon äänen miten yrittäisi hukuttaa kotipolttoiseen.

Elof on ristiriitainen ihminen: tiedonjanoinen, työteliäs ja seurallinen, mutta myös vastahankainen, huolimaton ja juro. Hänen tarinansa on yhtäältä perisuomalainen maaseudun miehen muotokuva sotamuistoinen, ryyppäämisineen ja työssä raatamisineen, mutta myös jotain enemmän tai hieman salaperäisempää. Mitään ei kirjoiteta puhki, vaikka romaani laaja onkin.

Trilogian kolmas osa Ikuinen kaipuu ilmestyy ensi kuussa ja olen kirjaston varausjonossa.

Brittiklassikko

…; jollain salaperäisellä tavalla Derondasta oli tulossa osa hänen omaatuntoaan, niin kuin naisesta, johon mies kunnioittavasti luottaa, voi tulla tuolle miehelle uusi omatunto.

Kirjabloggaajien kahdennentoista klassikkohaasteen postaukset julkaistaan tänään. Oma valintani osui George Eliotin (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) klassikkoon Daniel Deronda (WSOY, 2019; Daniel Deronda, 1876; suomennos, jälkisanat ja selitykset: Alice Martin; 928 sivua), joka on psykologisen kaunokirjallisuuden uranuurtajan viimeinen romaani. Upea suomennos ilmestyi Eliotin syntymän 200-vuotisjuhlavuotena.

Tästä, kuten muistakin kirjallisuuden klassikoista, on kirjoitettu valtavasti niin tieteellistä tutkimusta kuin muutakin, joten mitä minä tästä sanoisin?

”Olen todella pahoillani, rakas mama, kun tuotan harmia, mutta en mahda sille mitään”, sanoin Gwendolen äänessään entistä tiukempaa vastustusta. ”Olittepa te sedän kanssa mitä mieltä tahansa, tai mitä tahansa teettekin, minä en enää mieltäni muuta, enkä kerro syytä, miksi. Minä en enää välitä siitä, mitä tästä seuraa. En välitä, vaikken menisi koko ikänäni naimisiin. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki miehet ovat pahoja, ja minä inhoan heitä.”

Romaani on nimetty miespäähenkilönsä Daniel Derondan mukaan, mutta nimessä voisi hyvin olla mukana olla myös naispäähenkilö Gwendolen Harleth. Hemmotellusta, itsekeskeisestä nuoresta naisesta on harvoin kirjoitettu yhtä viiltävän ankarasti ja samalla kokonaisvaltaisesti ymmärtäen.

Hän ei ollut perusteettomasti pahantahtoinen eikä kokenut egoistista nautintoa siitä, että teki miehet onnettomiksi. Hän vain kiihkeästi vastusti sitä, että miehet tekivät onnettomaksi hänet.

Ja kuinkas sitten kävikään? Naisen asema romaanin tapahtuma-aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla joko isän, aviomiehen tai muun holhoojan vallan alla oli kaikin tavoin epäitsenäinen. Toki keimailija-Gwendolen uskoo olevansa maailman keskipiste, mutta osin ymmärsin Gwendolenin kiukun, sillä vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Daniel on toisenlainen hahmo, melkein yhtä nuori, mutta paremmin kasvatettu, luonteeltaan auttavainen ja hyväntahtoinen. Hänen kipukohtansa on oma tausta, josta hän ei tiedä mitään. Rakastavan kasvatti-isän poika tuntee epämääräistä ulkopuolisuutta.

Korkeamoraalisesta Danielista tulee ajan mittaan Gwendolenin uskottu, mitä ennakoi jo teoksen enteellinen alkukohtaus keskieurooppalaisen kylpyläkaupungin pelikasinolla.

Ihmiset vetosivat häneen, kuten hans Meyrinck oli vedonnut, nimenomaan sikäli kuin hänen oli mahdollista puolustaa heitä, pelastaa heidät, vaikuttaa heidän elämäänsä jonkinlaisella vapahtavalla voimalla; …

Yksi Danielin pelastamista on nuori juutalaisnaisen Mirah Lapidoth, ja pian hän törmää myös karismaattiseen Mordecai Coheniin, jonka puheet juutalaisuudesta tekevät häneen suuren vaikutuksen. Romaania on pidetty aikansa länsimaalaisista klassikoista juutalaisuuteen myönteisimmin suhtautuvana.

Romaani alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä, ja sen alkupuoli onkin lukemisen juhlaa. Keskivaiheilla olin hieman pulassa pitkien monologien puristuksessa, mutta loppua kohti tapahtumat ja tunteet veivät taas täysin mukanaan.

Vakavuudestaan huolimatta Daniel Deronda ei kuitenkaan ole ankara moraliteetti, vaan brittityyliin humoristinen, usein satiirinen, ja siten kaikkea muuta kuin raskas. Paikoin hyväntahtoisen, paikoin tylynkin pilkan kohteeksi joutuvat niin jäykät seurapiiritavat, tyhjänpäiväiset keskustelut, hyödyttömät opinnot, loputon joutilaisuus kuin korostettu pinnallisuuskin.

Romaanin henkilögalleria on monipuolinen, muttei liian laaja. Kaikki hahmot erottuvat toisistaan pikkulapsia myöten. Eliot oli tavattoman tarkkanäköinen ja oivaltava ihmiskuvaaja. Elävästi kuvattuja tapahtumapaikkoja ovat eteläenglantilainen maaseutu, Lontoo ja välimerellinen Genova. Eliot luo kuvaa ihmismielen liikkeistä myös heidän asentojensa, ilmeidensä ja liikkumisensa avulla, ja sijoittaa heidän kohtaamisensa taitavasti erilaisiin tiloihin – salonkeihin, kamareihin, pukeutumishuoneisiin, ovensuihin, aamaispöytiin, talleihin, veneisiin, synagogiin, puoteihin… – ja tilanteisiin – kuiskuttelemaan, vaikenemaan, polkemaan jalkaa, kirjoittamaan, ratsastamaan, laulamaan, odottamaan, ompelemaan, tanssimaan, toivomaan, pelkäämään, luottamaan..

Esineenä yli 900-sivuinen ja noin 1250 gramman painoinen teos on raskas. Olisipa se julkaistu kahdessa osassa. Nyt olin vähällä selättää kirjan paitsi lukemalla myös retkauttamalla sen nidoksestaan.

Jotakin syötäväksi kelvotonta kokoaa kaikki tämän klassikkohaasteen postaukset yhteen.