Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.

Pöllöpoika

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.