Ellen Thesleff ja piika

Kati Tervon kuulas romaani Iltalaulaja (Otava, 2017; 204 sivua) sijoittuu kesään 1945, jolloin jo iäkäs Ellen Thesleff matkustaa laivalla kesähuvilalleen Ruoveden Muroleelle. Vastassa on teini-ikäinen Taimi, joka on pestautunut ihailemansa taidemaalarin piiaksi, vaikka kotonakin riittää töitä tiukan äidin komennossa isosiskon muutettua Helsinkiin ja isän kunnostautuessa lähinnä ryyppäämisessä.

Suurin osa kyläläisistä ei taitelijoista — etenkään naisista ja sellaisista jotka antavat talonsa rapistua ja puutarhansa rehottaa — juuri perusta, mutta Taimi haaveilee toisenlaisesta elämästä. Sellaisesta, jota Ellenkin on elänyt saadessaan maalata ja matkustaa. Tai jospa pääsisi edes Helsinkiin kahvilaan.

Ellenin Firenzen matkat päättyivät sotaan eikä elämä Casa Blancaksi nimetyllä huvilalla ole Sofia-sisaren kuoltua entisellään, mutta 75-vuotias Ellen maalaa yhä. Aurinkoisina päivinä soudetaan saareen luonnostelemaan, mutta sateisella säällä taiteilija sulkeutuu talon yläkertaan pois Taimin ulottuvilta, ja pyytää outoja ruokia, kuten risottoa, josta tyttöparka ei tietysti ole kuullutkaan.

Sekä taiteilijan että piian taustat paljastellaan vähitellen ja melkein sivulauseissa. Tapahtuma-aika taustoittuu muun muassa puutteella paitsi monista ruokatavaroista myös tavallisista tarve-esineistä. Se, miten Taimi toimii niin äitinsä kuin Elleninkin kirjeiden kanssa, jää syitä vaille.

Kokonaisuudessa Taimin osuus — erityisesti koska romaanin ääni on joko hänen tai ulkopuolisen kertojan — nousee lopulta voimakkaammaksi kuin Ellenin. Teos onkin luonteeltaan enemmän kesäinen tunnelmapala kuin varsinainen taiteilijaromaani, vaikka sellaista vähän odottelin.

Kiinnostuin kirjasta, koska pidän Thesleffin teoksista ja halusin lukea hänestä, joten aionkin lukea Hanna-Reetta Schreckin tuoreen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala.

Meillä päin on muuten Ellen Thesleffin nimikkosilta.

 

Lumoavaa mikrohistoriaa

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jokainen teos on suomalaisen kirjallisuuden helmi. Kähkönen osaa kirjoittaa niin pakahduttavan kauniisti, kuivan toteavasti kuin raikkaan humoristisestikin. Hänen kaikki henkilönsä — ja heitä on sarjan mittaan paljon ja erilaisia — ovat eläviä, todellisia, uskottavia. Sarjan edetessä osa heistä tuntuu melkein ystäviltä, osaa ei sellaisiksi halua. Toisaalta jokainen teoksista on luettavissa itsenäisenä romaanina.

Kuopio-sarjassa on (toistaiseksi?) kuusi osaa:

• 1920- ja 30-luvuilla tapahtuvassa romaanissa Mustat morsiamet (Otava, 1998; 288 sivua) keskiössä on maalta Kuopioon palvelijaksi muuttava nuori ja viaton Anna, jonka elämän muuttaa tutustuminen Lassi Tuomeen ja liittyminen Tuomen sukuun. Sen pitkä aikajänne poikkeaa sarjan muista osista. Se on nuoren naisen kasvukertomus, joka luo jykevän pohjan sarjalle.
• Rautayöt (Otava, 2002; 281 sivua) sijoittuu vuoden 1940 kesään, jolloin talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta jo huhutaan. Tuomen suvun naiset pitävät pystyssä perhettä ja taloa, sillä miehet ovat joko kadonneet, kuolleet tai sotakokemustensa jähmettämät. Kaikesta on pula, mutta naiset ovat neuvokkaita ja ahkeria.
• Jään ja tulen kevät (Otava, 2004; 382 sivua) -romaanissa eletään välirauhan aikaa. Keskeisiä henkilöitä on useita, mutta aikuisista eniten syvennytään Annan kälyyn Hilda Tuomeen. Toisaalta keskiössä ovat lapset ja heidän selviytymisensä erilaisten myllerrysten keskellä.
• Lakanasiivet (Otava, 2007; 398 sivua) on yhden päivän romaani. Se kertoo helteisestä heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, ainoasta, jona Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kertomukseen ilmaantuu uusia henkilöitä ja näkökulmia on lukuisia, mutta romaani on ehjä kokonaisuus. Kaikki muuttuu entistäkin riipaisevammaksi.
• Neidonkenkä (Otava, 2009; 358 sivua) kuvaa kesäkuuta vuonna 1942, raskaan talven jälkeen. Lapset, naiset ja vanhukset elävät puutteen keskellä parhaan kykynsä mukaan, sota-aikaan jo täysin puutuneina. Omat miehet ovat rintamalla, mutta Kuopiossa kuljeskelee saksalaisia sotilaita, ja äidit ovat tyttäristään huolissaan. Murheellisuuden ja epätietoisuuden voittaa kuitenkin ystävyys, tämän teoksen kantava ajatus.
• Hietakehto (Otava, 2012; 336 sivua) sijoittuu elokuuhun 1943 ja tapahtuu kaupungin ulkopuolella, Selma Kelon kesäpaikassa, jonne on vetäydytty Anna ja Hilda Tuomen emännöimään omavaraistalouteen. Vaikka Lassi Tuomi ilmaantuukin rintamalta tähän eräänlaiseen idylliin ja useimmille aikuisille tapahtuu suuria, ovat tämänkin romaanin päähenkilöitä lopulta lapset: miten he näkevät ja kokevat sota-ajan, sotauutiset ja sen miten aikuiset sodasta puhuvat. Ja huomataanko, huomioidaanko heidät?

Kähkönen on taitava paitsi ihmisten — sarjan edetessä erityisesti lasten — kuvaajana myös asuntojen, pihojen, katujen, kaupungin, luonnon, sään… Lisäksi hän osaa vaihtaa näkökulmaa tehokkaasti, kuljettaa tarinaa lukuisin erilaisin keinoin. Lahjakkaasti hän piirtää tapahtumien taustoille maailman tapahtumien suuria kaaria, vaikka kaiken ytimessä ovat tavalliset ihmiset pienine iloineen ja suurine suruineen. Ilman minkäänlaista paatosta tai vähäisintäkään saarnaa hän asettuu pienen ihmisen puolelle, aina.

Kähkönen kirjoittaa suoran kerronnan soljuvalla, modernilla yleiskielellä, mutta vuorosanat niin kuin ihmiset puhu(i)vat, murteella. Kuopiolaiset puhuvat kuopiolaisittain enkä osaa erottaa, puhuuko riistavetinen Anna savoa toisin. Karjalaisevakot puhuvat omaa murrettaan, parempi väki yleiskieltä tai virheellistä mukamasmurretta, jotkut. Aluksi murteen käyttö hieman oudoksutti, mutta pian aloin lukiessani ikään kuin kuulla Tuomien ja muiden henkilöiden puheen; taitavaa.

Tarinan jatkuessa Kähkönen tuo aina siihen erilaisia näkökulmia ja elävöittää, kasvattaa henkilöhahmoja entisestään. Sarja on koukuttava ja lumoava, kertakaikkisen hieno.