Maaginen realisti, realistinen fantastikko

Mikä nautinto, mikä elämän suola — istua viileässä asunnossa, juoda teetä, maistella kakkua ja lukea. Pureskella pitkiä virkkeitä, maistella niiden merkitystä, tavoittaa silmänräpäyksen ajaksi niiden syvempi merkitys, ihmetellä sitä ja olla hiljaa, liikkumatta, silmät nauliutuneina ikkunan neliöön.

Päivän talo, yön talo (Otava, 2004/2019; Dom dzienny, dom nocny, 1998; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 384 sivua) on Olga Tokarczukin ensimmäinen suomennettu teos. Se on fragmentaarinen ja monityylinen, sekoitus unia, muistoja, historiaa, sieniruokaohjeita ja selviytymistarinoita.

Tšekin raja on aivan tonttimme tuntumassa, katseen ulottuvilla. … Raja on ikivanha, se on vuosisatoja erottanut toisistaan eri valtioita. Se ei hevin ole antanut muuttaa itseään. Puut olivat tottuneet olemaan rajalla, samoin eläimet. Puut kuitenkin ottivat rajan huomioon — ne eivät koskaan siirtyneet paikaltaan. Eläimet taas typeryyksissään elivät niin kuin sitä ei olisikaan.

Kaikkea yhdistää paikka, Sleesian alue Etelä-Puolassa. Se on menneinä vuosisatoina ollut osa useampaakin valtiota ja kuului Saksaan toisen maailmansodan loppuun saakka, jolloin se liitettiin Puolaan. Alueelle siirrettiin väestöä itäisestä Puolasta, joka liitettiin Neuvostoliittoon, ja alueen saksalaisväestö taas pakkosiirrettiin länsirajan toiselle puolelle.

Kuka oli se mies, joka oli yökaudet keksinyt puolankielisiä vastineita saksalaisille paikannimille? Toisinaan hänelle oli sattunut runollisia neronleimauksia, toisinaan hän oli potenut kaameaa sananmuodostuskrapulaa. Hän oli nimennyt kaiken alusta alkaen. hän oli luonut kokonaan uudelleen tämän vuoristoisen, epätasaisen seudun. Vogelsbergistä hän oli tehnyt Nierolan (”Mahola”), Gotschenbergistä taas patrioottisesti Polska Góran (”Puolanvuori”), Fluchtin surumielisyys muuttui banaaliksi Rzędzinaksi (”Rivilä”), mutta sen sijaan Magdal-Felsenistä tuli Bógdał (”Jumala-antoi”). Miksi Kirchbergistä tuli Crekwica (”Kirkkola”), mutta Pfeifferbergistä Świstak (”Murmeli”), sitä emme saa ikinä tietää.

Kertoja asuu Nowa Rudan pikkukaupungin lähellä Pietnon kylässä. Hän kirjoittaa naapuristaan Martasta, jonka kanssa tekee paljon taloustöitä ja joka ei paljon puhu. Hän kertoo naapureista, joiden kanssa naukkaillaan nuotiolla votkaa, ja vierailuille saapuvista ystävistä, joiden kanssa katsotaan vaikkapa kuunpimennystä. Lisäksi mukana on muun muassa pyhimyslegenda sekä kertomus pyhimyslegendan kirjoittajasta sekä kertomuksia pakolaisista ja pakkosiirretyistä. Hän kertoo myös unista, joita löytää nettisivulta, jolla ihmiset kirjoittavat näkemiään unia.

Unet ovat ainoa asia maailmassa jota ei voi mitenkään omistaa.

Kehyskertomuksen sisällä on siis kehyskertomus, jonka sisällä on ainakin yksi kertomus. Lisäksi aluksi irrallisilta vaikuttavista tarinoista muodostuu eräänlainen seitti. Se yhdistää henkilöitä, aiheita ja ajatuksia ajasta ja tilanteesta toiseen.

Kertoja kirjoittaa paljon myös sienistä ja mukana on sieniruokaohjeita, joita kuitenkaan tuskin kannattaa testata, sillä kertoja käyttää myös myrkkysieniä.

Aamulla en osannut ajatella mitään muuta kuin sieniä. Yöllä olin kuulevinani niiden kasvavan. Metsä ritisi tuskin kuuluvasti, se piti ääntä joka tuskin kuului tai joka pikemminkin tuntui kuin kuului. En saanut siltä nukutuksi.

Minä söin kuitenkin kaikkia sieniä. Kun löysin tuntemattoman sienen, mursin siitä palasen ja panin sen suuhuni. Kostutin sen syljellä, hankasin sitä kielellä kitalakea vasten, maistelin ja nielaisin. Enkä koskaan kuollut, en ole ikinä kuollut sienestä. Monista muista asioista olen kyllä kuollut mutta en sienestä.

Päivän talo, yön talo on lumoava ja hurmaavaa kirja. Täysin realistinen kerronta muuttuu välillä fantasiatarinaksi. Faktapohjainen historiallinen tarina saa äkkiä maagisia piirteitä. Täysin todenmukaiselta vaikuttanut naapurimummokin taitaa viettää talvensa perin erikoisesti ja asiallinen professori herää kuutamoöiden jälkeen mitä oudoimmissa paikoissa mitä kummallisemmassa kunnossa.

Romaanin muoto on postmodernin avoin ja sisältö monitulkintainen, mutta sen vuoksi sitä on turha kartella, sillä se on silti helppoa luettavaa ja hyvinkin koukuttavaa kirjallisuutta.

Puolalainen Olga Tokarczuk on syntynyt vuonna 1962 ja asuu Nowa Rudan kaupungin lähettyvillä olevassa pikkukylässä. Hän on yksi tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista ja sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tokarczukilta on suomennettu myös teokset Alku ja muut ajat (Otava, 2007) ja Vaeltajat (Otava, 2012).

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Jatka lukemista ””Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.””

Puolassa aikojen muuttuessa

Tuskinpa olisin ennen omia viime- ja toissavuotisia Puolan reissujani tullut edes harkinneeksi tarttumista Jaana Seppäsen esikoisromaaniin Lublinin taika (Avain 2008 ). Mitä muka olisi voinut kiinnostaa tarinassa, jossa suomalainen nuorukainen matkustaa kansainväliselle kielikurssille Puolaan, Lubliniin?

Mielenkiintoinen kirja olisi jäänyt lukematta, sillä Seppäsen romaani on kiinnostava kurkistus Puolan lähimenneisyyteen, ja juuri Puolan ja puolalaisuuden luotaaminen tekee siitä minulle mielenkiintoisen. On hauska tunnistaa paikannimiä, ruokalajeja, tapoja.

Toki teos on myös nuoren miehen kasvutarina, sillä päähenkilö on juuri ennen Puolan matkaansa tehnyt romanttiseksi aiotun mutta katastrofaaliseksi muuttuneen Pariisin reissun, jolla hänen (entisen) tyttöystävänsä mieli on pahasti järkkynyt. Puolalaiskaunottaret pistävät miehen pään sekaisin, mutta onko hän vapaa ja ovatko naiset?

Ajallisesti teos sijoittuu aikaan, jolloin kommunismi on juuri kaatunut ja kapitalismi nousemassa; samoin kuin katolisen kirkon asema vahvistumassa. Ajat ovat muuttumassa; puolaisten mietteet ja tunteet ovat ristiriitaisia: Mitä uusi vapaus tarkoittaa? Onko koko tähänastinen elämäni ollut harhaa? Mihin minä nyt uskon?

Kirja tuo esille myös muutoksen nopeuden, jossa ihmisten on vaikea pysyä mukana. Kun päähenkilö teoksen epilogissa vain vuotta myöhemmin palaa etsimään ystäviään, on harmaa ja kulahtanut, mutta samalla kumman kodikas Puola, jo katoamassa.

Romaanin nimi on mukava kunnianosoitus Isaac Bashevis Singerille, jonka Lublinin taikuri vuodelta 1960 lienee nobelistin kiehtovin teos.