Kertomuksia rikoksista

Syyllisyys (Atena, 2014; Schuld, 2010; suomentanut Raija Nylander) on saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelma, jossa hän luo ilmeisesti todellisista — tai ainakin mahdollisista — rikostapauksista kaunokirjallisuutta.

Kokoelman 15 novellia ovat lyhyitä ja toteavia. Joitakin lukiessa tulee paha olo uhrien vuoksi; toisten kohdalla melkein huvittuu rikosseuraamusjärjestelmän toiminnasta. Jotkut kertomuksista jäivät vaivaamaan mieltä pidemmäksi aikaa.

Kokonaisuutena kokoelma saa ajattelemaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä välistä rajaa. Teos nostaa esille suuria moraalisia kysymyksiä kuten kuka ansaitsee tuomion, miten mistäkin rikoksesta pitää tuomita, milloin on kyse itsepuolustuksesta, milloin saa olla auttamatta ja milloin pitää auttaa.

Näiden kertomusten kuvaama maailma on arvaamaton ja kova paikka. Kirjailijan tyyli on pelkistetty ja karu. Vakavaa rikoskirjallisuutta parhaimillaan.

Mainokset

Italialaisuuden puolustus (primo piatto)

Alkuruuaksi eli primo piattoksi italialaisella ateriallani luin Beppe Severgninin teoksen La bella figura : opastettu kiertokäynti italialaisuuteen (WSOY, 2007; La testa degli italiani – una visita guidata; suomentanut Hannimari Heino).

Corriere della sera -lehden kolumnisti johdattaa kymmenpäiväiselle tutustumismatkalle Italiaan ja italialaisuuteen, jossa la bella figura eli se, miltä näyttää, on tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Matkasta italialaiseen ajattelutapaan ja mieleen muodostuu itseironinen italialaisuuden puolustuspuhe.

Severgninin mukaan italialaiset arvioivat kirjoja kannen perusteella, poliitikkoja hymyn, työntekijöitä työpaikan, sihteereitä ryhdin, valaisimia muotoilun, autoja virtaviivaisuuden ja ihmisiä tittelin perusteella. Hänen mukaansa italialaiset tuntevat itsensä neuvottomiksi, koska se, minkä maailma laskee heidän hyveekseen, on heistä heikkous, ja päinvastoin.

Kuvaannollisesti lukija kaapataan matkaan Malpensan (Milano) lentokentältä ja johdatetaan liikennevalojen psykopatian kautta hotellien ainutlaatuisuuteen ja ostosten teon taistelutantereiden kautta illanvieton ihmeellisyyksiin. Yllättäen italialainen taloyhtiö muistuttaa kovasti suomalaista; samoin italialaisten matkapuhelinkäyttäytyminen julkisissa liikennevälineissä. Esittelyssä ovat myös muiden muassa maaseutu, piazza ja ikkuna sekä pankki, työpaikka ja kauppakeskus. Kohteesta toiseen riennetään vauhdilla, pintaa pyyhkäisten: jalkakäytävä, auto, matkatoimisto, satama, uimaranta, puutarha ja koulu vilistävät silmissä kunnes päädytään kirkkoon, jalkapallostadionille ja taivaanrantaan.

Mielenkiintoisia pikkufaktoja mahtuu mukaan: kahdeksan kymmenestä italialaisesta asuu omistusasunnossa; vain joka viides italialainen on muuttanut viimeisten kymmenen vuoden aikana; naisten keskipalkka on 35 % pienempi kuin miesten; italialaiset eivät hanakasti vaihda työpaikkaa, koska sitä pidetään epäonnistumisen merkkinä; koulutukseen käytetään minimaalisesti julkisia varoja, joten opettajat ovat uusköyhiä, joihin suhtaudutaan kuin kotiapulaisiin; 90 % italialaisista ilmoittaa olevansa uskovaisia, mutta ”vain” 25 % osallistuu viikoittain jumalanpalveluksiin.

Ken on joskus käynyt Italiassa, on törmännyt kirjoittajankin huomioimaan italialaisvanhempien ”pöyristyttävään kohtalon huomaan jättäytymiseen”:

”Vastasyntyneitä vauvoja näkee äitien sylissä auton etuistuimella, kolmevuotiaita turvavyö kaulan ympärillä, turvaistuimen hankkii yksi perhe kahdesta, autoonsa sen asentaa yksi kolmesta ja sitä käyttää yksi viidestä. Entä takapenkin turvavyöt? Muissa länsimaissa lasten on käytettävä niitä. Meistä italialaisista ne ovat yhtä kuin pakkopaita ja annamme lasten heilua irrallaan.”

Yksi asia jäi vaivaamaan. Severgnini kirjoittaa televisiota käsittelevässä osuudessa, ettei Italiassa ole alaluokkaa, joka olisi vain tv:stä tulevan roskan armoilla ja syrjäytynyt yhteiskunnasta, ja joka ei äänestäisi, mutta kertoo satama-luvussa, että maassa asuu 2,5 miljoonaa (siis vuonna 2007) oleskeluluvan saanutta maahanmuuttajaa ja tuntematon määrä laittomia maahanmuuttajia. Eivätkö he ole yhteiskunnan äänestämätön alaluokka?

Loppujen lopuksi matka italialaisuuteen osoittautuu aika pintapuoliseksi. Kirjoittaja yrittää lyhyellä kiertomatkalla tutustuttaa lukumatkailijan lähes kaikkeen Italiassa sen sijaan, että paneutuisi johonkin aiheeseen syvällisemmin. Teos on siis vain johdatus aiheeseensa, ei perehdytys. Ehkä se on tarkoituskin.

”Ellette lähde Italiasta pää pyörällä, se tarkoittaa, että teitä on huijattu.”

Alkuteoksen nimen sananmukainen käännös on Italialaisten pää – opaskierros. Muuten moitteettomassa suomennoksessa pistävät silmään muutamat epäjohdonmukaisuudet kuten Hogwartsin kääntämättä jättäminen, mutta Big Brotherin suomentaminen Isoveljeksi.