Dekkariviikko 2018: 6 — Teinitytön häpeä

Hämärän tyttö (Otava, 2018; Skymningsflickan, 2015: suomentanut Anja Meripirtti; 460 sivua) on Katarina Wennstamin neljäs romaani, jonka pääosissa ovat poliisi Charlotta Lugn ja asianajaja Shirin Sundin. Tukholmaan sijoittuva sarja pureutuu yhteiskunnan kipupisteisiin jännityskirjallisuuden keinoin.

Charlotta on sairauslomalla ja kuulee joka yö asuintalonsa naapuriasunnosta epätoivoista huutoa. Sattumalta hän pääsee juttelemaan epätoivoaan julkihuutavan teinitytön kanssa ja kiinnostuu tämän tarinasta, jossa paras ystävä Miranda kuoli, mutta Molly jäi henkiin viiltelemään itseään. Kouluun Molly ei mene; häpeä on niin suuri.

Wennstam paljastaa ”tasa-arvon mallimaasta” paitsi nuorten pahoinvointia myös silkkaa sukupuoleen perustuvaa syjintää ja vanhanaikaista asenteellisuutta. Kirjailija ja hänen päähenkilönsä asettuvat voimakkaasti heikompien puolelle rakenteellista väkivaltaa vastaan.

Mistään saarnasta ei silti ole kyse, sillä rankoista aiheistaan huolimatta romaani on ihmeen helppolukuinen ja erittäin mukaansatempaava.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Mainokset

Omaäänistä rikoskirjallisuutta Tanskasta

kansikuva

Susanne Staunin jännitysromaani Punainen merkki (WSOY, 2014; Døderummet, 2010; suomentanut Kari Koski; 308 sivua) on napakka rikostarina, jonka päähenkilö on oikeuslääkäri Maria Krause — nainen, jolla omien sanojensa mukaan on vikaa päässä.

Maria on omalaatuinen nainen, mutta myös taitava työssään ja hyvä pitämään puoliaan. Hänellä on myös yksi ystävä, korvaamattoman ainutlaatuinen nigerialaissyntyinen oikeuskemisti Nkem. Nkemin perässä Maria muuttaa Kööpenhamista Odenseen ja päätyy puolustamaan paikkaansa ja asemaansa miesten hallitsemassa työyhteisössä samalla, kun nuorten naisten raa’at murhat nostavat pintaan kipeitä muistoja.

Sarjamurhaajan uhrien ihossa on muiden väkivallan jälkien lisäksi ennenmäkemättömiä punaisia merkkejä, joiden vuoksi Maria ajautuu itse selvittämään rikosta, vaikkei se oikeuslääkärin toimenkuvaan kuulu, ja joutuu lopulta hengenvaaraan.

Maria Krause on mieleenpainuva päähenkilö, jonka tarinan lomaan Staun sijoittaa otteita murhaajan päiväkirjasta. Ei ehkä kaikkein omaperäisimmältä kuulostava ratkaisu, mutta lukekaa itse, millaisen murhaajan! Nyt ei selitellä kieroonkasvamista vaikealla lapsuudella.

Tanskan arvostetuimman jännityskirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on omaäänistä ja laadukasta rikoskirjallisuutta.

Katso myös Rakkaudesta kirjoihin -blogi.

Raiskaustarina

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Pieni mutta vakava romaani Kosto : rakkaustarina (Otava, 2010; Rape : a love story, 2003, suom. Kaijamari Sivill) tuo raiskauksen ja sen seuraukset iholle asti.

Oatesin kieli on kuvailevaa ja tarkkaa. Harvinainen sinä-kerronta tuo teokseen epätavanomaisen näkökulman: kertoja puhuttelee Bethel-tyttöä, joka 12-vuotiaana joutuu todistamaan yksihuoltajaäitinsä Martinen joukkoraiskauksen ja tulee itsekin pahoinpidellyksi. Niin tytär, äiti kuin isoäitikin joutuvat kestämään tapauksen järkyttävät, uskomattomat seuraukset pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Romaani on hurja, sen aihe raaka, sen teema väkivalta. Lähes jokainen tiiviin romaanin lyhyistä luvuista järkyttää jotenkin.

Suomennoksen nimi ei ole täysin onnistunut; se kertoo jo etukäteen paljon enemmän kuin alkuperäinen. Muilta osin suomennos on laatutyötä.