Rakkaus ja kuolema — nuoruuden innolla

William Shakespearen Romeo ja Julia on klassikkojen klassikko, rakkaustarinoiden rakkaustarina ja tragedioiden tragedia. Shakespeare on näytelmäkirjailijoista suurin eikä hänen tuotantoaan varmaan koskaan lakata esittämästä.

Klassikkoon ovat rohkeasti tarttuneet yhteistyössä Kuopion taidelukio Lumit ja Kuopion kaupunginteatteri.  Shakespearen tekstin — Marja-Leena Mikkolan suomennos — lomaan on enimmäkseen osuvasti limitetty Paula Vesalan ja Jenni Vartiaisen musiikkia. Vain ”droppausbiisikohtauksen” merkitystä kokonaisuudessa en oikein hahmottanut.

Imettäjä ja Julia (Nemo Kauhanen ja Anni Rönkkö). Valokuva Olavi Lappalainen.

Esitys on viihdyttävä ja raikas. Pääosissa söpöilevät Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö, mutta usein shown varastaa mainio Nemo Kauhanen imettäjänä tai Mercution, Benvolion, Abrahamin ja Balthazarin joukko — Janita Kauppinen, Taika Rönkkö, Juho Harjuveteläinen, Miska Palsio.

Luonnollisesti nuoret onnistuvat paremmin nuorten kuin aikuisten rooleissa. Joillakuilla vaikutti olevan hieman liian kiire vuorosanojensa kanssa, mutta useimmat replikoivat selkeästi. Laulajat ja soittajat kuulostivat kaikki upeilta ja tanssikohtaukset näyttivät hienoilta.

Tunnelma on kokonaisuutena mainio, mutta ainakin ensi-illassa ensimmäinen näytös toimi paremmin kuin toinen. Kenties se johtuu nimenomaan Shakespearen tekstistä — rakkauden huuma vetoaa enemmän kuin sen traaginen loppu.

Suloinen pari Romeo ja Julia (Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö). Valokuva: Olavi Lappalainen.

Näyttelijät, tanssijat ja muusikot ovat Lumit-lukiolaisia. Näytelmän on ohjannut Kerttu-Liisa Pirinen, tanssit Reetta Varis ja musiikin Ville Heikkinen, Siiri Ahtola ja Anna Immonen. Lavastuksesta on vastannut Jukka Horsmanheimo, puvustuksesta Pirkko Pekkala, maskeerauksesta ja kampauksista Kiki Saastamoinen. Tuottajana on Sannamaria Kuula, valosuunnittelija Juho Itkonen ja äänisuunnittelija Kati Koslonen.

Ensi-ilta oli 25.4.2018. Näytöksiä on vielä seitsemän. Kannattaa käydä katsomassa.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

 

 

 

 

 

Mainokset

Järkyttävän loistava

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. … En nähny siinä pahhuutta enkä rummuutta, vaan näin komean upseerismiehen.”

Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017; 194 sivua) on hurjinta, kamalinta ja upeinta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan. Kukaan muu Suomessa ei pysty tähän: pohjoisen murteella kirjoitettu tiivis monologiromaani naisesta, joka oli natsi, eränkävijä, piesty vaimo, opettaja ja kirjailija, ja samalla sisällöltään paljon sivumääräänsä laajempi aatehistoriallinen kuva lähes koko itsenäisyysajan Suomesta.

Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. … Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. … Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias.”

Everstinnan lopussa kiitetään Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaata, mutta Liksomin teos on kaunokirjallisuutta, ei elämäkerta. Niinpä monologin nimetön mie ei ole Annikki Kariniemi (1913-1984), vaikka romaani perustuukin hänen elämäntarinaansa.

Liksomin Everstinna on kuitenkin julmasti ikimuistoinen romaanihenkilö, jonka kautta Liksom kuvaa paitsi järkyttävää parisuhdetta myös (erityisesti) 1920-40-lukujen Suomea. Samalla Everstinna heijastelee, peilaa, omaa aikaamme, ja sitä, miten lähes sadan vuoden takaiset kansallismieliset ja muukalaisvihaiset aatteet ovat taas nousseet suureen suosioon eri puolilla Eurooppaa.

 

Everstinna ei ole Liksomin ensimmäinen teksti Annikki Kariniemestä . Kolme vuotta sitten sai ensi-iltansa monologinäytelmä Lapin punaiset hanget.

Kariniemi on itse kirjoittanut aviohelvetistäään eversti Oiva Willamon kanssa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968).

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.