Rakkautta Brexit-äänestyksen varjossa

Nick Hornby tunnetaan erityisesti romaaneista Uskollinen äänentoisto (suom. 1996, uusi painos 2022) ja Poika (suom. 1999, uusi painos 2022), jotka ovat kääntyneet myös onnistuneiksi elokuvasovituksiksi. Niiden lisäksi on suomennettu muutama muukin romaani. Uusin teos Olet tässä (WSOY, 2022; Just Like You, 2020; suomentanut Irmeli Ruuska; 329 sivua) on Brexit-kansanäänestyksen aikoihin sijoittuva epätavallinen rakkaustarina.

Nyt Lucy ymmärsi. Kansanäänestyksen vuoksi ihmisryhmät, jotka eivät pitäneet toisistaan, pääsivät riitelemään keskenään. Yhtä hyvin hallitus olisi voinut pyytää vastaamaan kyllä tai ei vaikkapa julkisella paikalla alasti kekkalointia, kasvissyöntiä, uskontoa, nykytaidetta tai jotain muuta sellaista aihetta koskevaan kysymykseen, joka jakoi ihmiset kahteen toisiaan kyräilevään leiriin. Jonkin sitä täytyi lietsoa, eivät ihmiset muuten tuohtuisi niin kovasti.

Lucy on 42-vuotias eronnut opettaja, jolla on kaksi lasta. Keskiluokkainen Lucy ostaa sunnuntaipaistinsa ja grillikylkensä mieluummin lähilihakaupasta kuin marketin altaista. Lihakaupassa tekee yhtä monista töistään parikymppinen työväenluokkainen Joseph, joka haaveilee DJ:n urasta, joka asuu yhä äitinsä kanssa. Kaikkien muiden erottavien asioiden lisäksi heidän ihonsa ovat erivärisiä.

Yksi Josephin töistä ovat lapsenvahtikeikat ja sitä kautta hän ja Lucy tutustuvat paremmin kuin pikaisissa myymäläkohtaamisissa. Silti heidän välillään syttyy kipinä, heille syntyy suhde, he tuntuvat kuuluvan toisilleen. Hornby painottaa parin ikäeroa kenties hieman liikaa suhteessa muihin eroihin, mutta toisaalta vaikkapa Josephin tuskailu Brexit-äänensä kanssa kertoo paljon siitä kaikesta muusta: Kuka olen? Mihin joukkoon kuulun? Miten minunkaltaiseni kuuluu äänestää?

Joseph oli hutera pöytä, lasinen kattoikkuna, ohut jää. Mutta ihmiset nauttivat ohuesta jäästä!

Hornby kirjoittaa – ja Ruuska suomentaa – sujuvaa, soljuvaa tekstiä: napakkaa dialogia, tarkkavaistoista tunne-elämää, riittävästi yhteiskunnallista taustaa ja nautittavaa juonenpunontaa.

Lucy olisi kahdeksankymppinen, kun Joseph olisi kuusikymppinen, ja silloin kaikki piinallinen nolous, epäily ja kiihko olisi oletettavasti ohi. Hän yrittäisi nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestäisi.

Liikuttavaa, hauskaa, leppoisan vakavaa.

Poikarukka

Shuggie meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. ”Äiti, mä tekisin sun puolestasi ihan mitä tahansa.”

Shuggie Bain (WSOY, 2022; Shuggie Bain, 2020; suomentanut Laura Jänisniemi; 496 sivua) on Douglas Stuartin omaelämäkerrallispohjainen Booker-palkittu esikoisromaani.

Nimihenkilö Shuggie elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-luvun ja 1990-luvun alun Glasgowssa. Vuode 1992 South Sideeb sijoittuvat tapahtumat kehystävät vuosien 1981, 1982 ja 1989 ja paikkojen – Sighthill, Pithead, East End – mukaan nimettyjä laajoja lukuja.

Vuonna 1981 Shuggie on pikkupoika, joka asuu vanhempiensa sekä sisar- ja velipuolensa kanssa äitinsä vanhempien Lizzien ja Wullien luona. Agnes-äiti on lähtenyt kiltin ensimmäisen miehensä luota kovapintaisen ja uskottoman Hugh/Shug-taksikuskin matkaan, mutta omaa kotia heillä ei ole.

Agnes katseli poikia ikkunasta, ja oli ilmiselvää, että kumpikin olisi halunnut olla jossain muualla. Hän löysi tiskialtaan alta muutaman sinne jemmaamansa vahvan oluen. Hän pyöritteli kylmää pronssinväristä tölkkiä käsissään ja mietti, herättäisikö sisällään asuvat demonit. Jos hän joisi itsensä humalaan, ennen iltaa hän tappelisi kadulla. Hän istui puhtaan sohvan laidalle tölkki rohkeutta kädessään ja sihautti sen auki.

Sitten iso-Shug löytää heille oman kodin kaukaa kaupungin reunamailta, lopetetun hiilikaivoksen vierestä, sen työttömiksi jääneiden asukkaiden naapurustosta. Agnes on innoissaan, kunnes julma totuus paljastuu. Hän onkin yksinhuoltaja.

Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie katsoi äitiään ja tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

Shuggie on nimihenkilö, mutta pääroolin pojan elämässä ja romaanissa varastaa alkoholistiäiti Agnes. Haavoittuvainen ja hyväksikäytetty Agnes on kaunis ja tyylikäs, miesten mieleen.

”Mä pelkään että se tekee itselleen pahaa.”
”Ai että se tappaa ittensä?”
”Niin kai. Joskus mä piilotan ennen kouluunlähtöä kaikki pillerit kylppäristä. Tiedän että mun veli ottaa joka päivä partaterät mukaan töihin.”

Kun hän ei juo, hän pitää hyvää huolta kodistaan, lapsistaan ja itsestään. Mutta hän juo usein ja paljon, ensin oluttaa, sitten vodkaa. Ja silloin hän ei jaksa huolehtia muusta kuin alkoholin saatavuusta ja ulkonäöstään, joka kääntää aina päät. Työttömien työläisten rähjäisissä kortteleissa naiset eivät aina jaksa edes kammata hiuksiaan, mutta Agnes värjää, lakkaa, meikkaa, pukeutuu.

Niin pahoja kuin sedät olivatkin, heitä kiinnosti vain äiti. Shuggien kannalta pahempia olivat usein tädit, jotka kävivät kyläilemässä. Tuntui kuin Agnesin pahimmat puolet olisivat lähteneet ulos ja löytäneet kaverin. Shuggie joutui vahtimaan molempia naisia, kun he vaipuivat mekastaen humalaiseen unohdukseen…

Ikään kuin äidin alkoholismi, perheen köyhyys ja kaikkien turvaverkkojen ilmeinen puute eivät olisi tarpeeksi, Shuggie saa myös kuulla olevansa tyttömäinen, homosteleva, neitimäinen. Ei hän poikien rajuissa puuhissa viihdykään, vaan leikkii mieluiten värikkäillä pikku poneilla tai äitinsä posliinisilla koriste-esineillä. Leek-veli opettaa häntä kävelemään miehekkäämmin; ei siksi, että häpeäisi Shuggieta, vaan siksi, ettei tätä kiusattaisi, että pikkuveli mahtuisi naapuruston ja koulun ahtaisiin poikalokeroihin.

Shuggie toivoo ja uskoo, että Agnes joskus parantuu, ja että on hänen tehtävänsä auttaa ja huolehtia. Ei ole kyse anteeksi antamisesta. Ei Shuggie ajattele, että olisi jotakin anteeksi annettavaa. Hän rakastaa äitiään koko sydämestään.

Tällaista on riippuvuus ja syjäytyminen; tällaista on rohkeus ja rakkaus. Shuggie Bain menee tunteisiin, koskettaa, riipaisee, ahdistaakin.

”Meidän äidillä oli kerran hyvä vuosi. Se oli ihanaa.”

Vuonna 1976 syntynyt Douglas Stuart syntyi ja kasvoi Glasgowssa. Vuosituhannen vaihteessa hän muutti New Yorkiin. Hän on mukana vuoden 2022 HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa. Toivottavasti myös Stuartin muut teokset julkaistaan suomeksi.

Hurmaava kirja erilaisuudesta

T. J. Klunen romaani Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, 2021; The House in the Cerulean Sea, 2020; suomentanut Mika Kivimäki; 446 sivua) ansaitsee tulla kuvatuksi adjektiivilla hurmaava. Sen luettuaan on jotenkin parempi ihminen. Tai ainakin on vähän helpompi olo tässä hirveässä maailmanajassa.

Teos on hauska, jännittävä, kaunis ja vähän surullinenkin, ja erittäin viihdyttävä samalla kun sillä on tärkeä sanoma: Ihmisten, etenkään lasten, erilaisuus ei ole syy eristää, syrjiä tai pelätä. Ohhoh, kuulostipa vakavalta!

Itse asiassa Talo taivaansinisellä merellä on huikea fantasiaromaani kaikenikäisille. Päähenkilö on keski-ikäinen mies ja muutama muukin aikuinen kirjassa toki on, mutta tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat silti lapset.

Ja millaiset lapset! Yksi maahinen, yksi metsänhenki, yksi viimeisistä jäljellä olevista traakeista, tunnistamaton vihreä otus, muotoamuuttava poika ja yksi jonka sanotaan olevan antikristus.

Linus Baker, sääntöihin tukeutuva ja täsmällinen mutta ystävällisen objektiivinen sosiaalityöntekijä, elää ikuisen sateen harmaannuttamassa kaupungissa välinpitämättömän kissansa kanssa ainoana ilonaan vinyylilevykokoelmansa.

Sikäli kuin asialla oli väliä, Linus Baker välitti lapsista, joiden tarkkaileminen oli hänen tehtävänsä. Hän ei uskonut, että olisi mahdollista tehdä hänen työtään vailla empatiaa…

Kun työ Maagisen Nuorison Huolenpito-Osastolla vie hänet erityistehtävälle kaukaisella Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, hän joutuu kyseenalaistamaan työantajansa Äärimmäisen Korkean Johtoportaan määräykset ja paksun Säännöt ja määräykset -kirjan ohjeet ja opit. Hän päätyy meren äärelle, aurinkoon, metsään; elämänsä seikkailuun.

Orpokoti on mitä salaisin. Siitä ei puhuta ja sen viereisen kylän asukkaat pelkäävät ja vihaavat sen asukkaita, mutta kunnioittavat sen hallitsijahenkeä. Josta Linus ei saanut mitään tietoa etukäteen. Niin kuin ei siitäkään, millainen mies orpokotia johtava Mr. Parnassus on. Lapsista hän sai paksut kansiot, joiden kertomukset saivat hänet järkyttymään. Ei lasten teoista, vaan siitä, miten heitä oli aiemmin kohdeltu. Kenestä tahansa voi tulla hirviö, jos häntä kohdellaan sellaisena.

Ensimmäisinä saarella viettäminään päivinä hän oli edistynyt vain osittain. Sal oli edelleen kauhusta jäykkänä hänen lähellään ja Phee suhtautui häneen torjuvasti, mutta Talia uhkasi haudata hänet puutarhaansa enää kerran tai kahdesti päivässä ja Chauncey tuntui olevan onnellinen kaikesta ja kaikista (…). Theodore tietenkin uskoi, että sai auringon nousemaan ja laskemaan, minkä ei olisi pitänyt liikuttaa häntä niin voimakkaasti kuin se teki. Kysehän oli pelkästään napista (…), ja uusimmat olivat messingin sijasta muovia, mutta se ei näyttänyt haittaavan Theodorea.
Lucy puolestaan oli vielä täysin arvoitus. Vieläpä kauhistuttava arvoitus…

Dialogipainotteisesti etenevä romaani on valloittava. Se on hauska, jännittävä, surullinen, haikea, riemukas, lohdullinen, suloinen ja tärkeä. Sitä voi suositella kaikille, joilla on sydän.