Naistenviikko 2021: Elin

Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (1861-1919) oli suomalainen taidemaalari, joka syntyi Noormarkussa ja kuoli Italian Antignanossa (Livorno). Salla Leponiemen kirjoittama elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni : Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus, 2021; 284 sivua) alkaa vuodesta 1876, jolloin Elin Danielson aloitti taideopinnot Helsingissä ja päättyy hänen kuolemaansa, tai oikestaan sen jälkeen, kun kerrotaan, miten hänen puolisolleen Raffaellolle kävi tuen ja turvan puutteessa.

Väliin mahtuu opintoja, ahkeraa maalaamista, paljon matkoja, menestystä ja palkintoja sekä hauskoja hetkiä kollegoiden ja ystävien kanssa niin Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa kuin Bretagen rannikolla ja Pariisin ateljeissakin, mutta myös käänteentekevä aviokriisi, paljon sairastelua ja ikuinen rahapula.

Elin Danielson tunnettiin boheemina taiteilijana, joka ei liiemmin piitannut säännöistä, mutta hän oli myös velvollisuudentuntoinen ja erittäin ahkera. Hän menestyi loistavasti, mutta joutui lopulta lähes unohduksiin, koska uhrasi loppu-uransa parisuhteelle ja katosi taidepiireistä. Gambogit elivät vaatimatonta elämää pienellä italialaispaikkakunnalla (ja välillä Firenzessä), mutta Elin kävi usein Suomessa lähes tehtailemassa tilaustöitä elättääkseen itsensä ja 13 vuotta nuoremman mutta sairaalloisen miehensä.

Firenzessä asuva taidehistorioitsija Lepomäki kuvaa kiihkeän taidemaalarin uraa ja yksityiselämää laajaan kirjeenvaihtoon perustuen ja Elinin upeita teoksia asiantuntijan tarkoin silmin, valaisevasti ja niiden pariin innostaen. Onneksi Elin Danielson-Gambogin teoksia voi katsella Kansallisgalleriassa, sillä kirjan kuvasivulla ne, kuten kiinnostavat valokuvatkin, ovat harmillisen pienikokoisia.

Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.