Elämää Iranissa vuosina 1953-1981

Nazanine Hozar on Kanadassa asuva teheranilaissyntyinen kirjailija, jonka esikoisteos Aria (Otava, 2020; Aria, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 431 sivua) on huikea kertomus selviytymisestä.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi.

Aria on Iranissa pojan nimi ja tarkoittaa iranilaista eli arjalaista, mutta vastasyntynyt lapsi, jonka isä uhkaa tappaa ja äiti Mehri, väkivaltaiseen avioliittoon päätynyt kerjäläistyttö, hylkää, saa nimensä aarioiden mukaan.

Lopulta Mehri nousu ja kääntyi poispäin. Hän asteli matkoihinsa – niin kauas, ettei edes kuutamo voinut enää auttaa häntä näkemään tytärtään.

Hän syntyy vuonna 1953, jolloin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta länsimaisten tiedustelupalveluiden avustuksella – öljyn vuoksi, minkä muunkaan. Itsevaltaisen shaahimonarkian vastustajia oli kansasta kohonnut poliittisesta äärilaidasta toiseen, mutta voittajaksi nousi vuonna 1979 islamismi ja sen myötä valtaan maanpaosta vallankumousta johtanut Khomeini, uskonnollinen johtaja eli ajatollah, vaikka uskonnon ja valtion aluksi uskoteltiinkin pysyvän erillään. Näinä vuosina Aria kasvaa aikuiseksi valtavien tulo- ja varallisuuserojen sekä moninaisten poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen repimässä maassa.

Arian lapsuudesta lukiessa ei voi olla miettimättä, olisiko ollut onnellisempaa, ettei nuori shaahin armeijan autokuski Behruz olisikaan löytänyt vauvaa, sillä tämän vaimo Zahra on julma äidin korvike. Sinisilmäinen, punatukkainen Aria on oppimattomien ja taikauskoisten köyhien mielestä kirottu, ja ilmeisesti häntä voi siksi kohdella kuinka huonosti vain. Ei muilla lapsilla silti välttämättä juuri väkivallattomampi kohtalo ole, ja onneksi lempeä Behruz kotilomillaan sentään tuo tytön elämään vähän iloa ja rakkautta, samoin naapurin huulihalkioinen poika Kamran salaa.

Kamran käveli kotiin hitaasti eikä pysähtynyt ennen kuin vastaan tuli banderolleja kantava väkijoukko. Kaikki huusivat: ”Kuolema šhaahille! Kauan eläköön Khomeini!” Toisen Kamran tunsi, toisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hän jatkoi matkaa.

Aria on sokeutumassa likaisuudesta ja muusta hoidon puutteesta johtuvan silmätulehduksen vuoksi, kun hänen onnensa kääntyy. Uutena äidin vastineena varakas ja oppinut Ferešte Ferdows on suorastaan pahan Zahran – joka tosin ei muustakaan tiedä – täydellinen vastakohta. Uudesta kodistaan Aria pääsee kouluun ja saa siellä kaksi hyvää ystävää, Hamletin ja Mitran. Hän tutustuu myös köyhään Širazin perheeseen, jonka tyttärien lukemaan opettamisen uusi kasvatusäiti verhoaa yleisen lähimmäisenrakkauden osoitukseksi, vaikka taustalla on jotain paljon yksityisempää.

Arian vaihtelevan elämäntarinan kautta Hozar voi kuvata Teheranin eri yhteiskuntaluokkia ja moninaista uskontojen kirjoa. Ystävä Hamletin varakas perhe on kristitty, hyvin toimeentuleva Ferdowsin suku alkujaan zarathustralaisia, köyhät Širazit juutalaisia, ja joku kauppias kuiskaa olevansa bahai, mutta suurin osa ihmisistä on jonkin suuntauksen muslimi, ainakin nimellisesti – ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhteiskunnallinen muutos etenee.

Kaikki ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa hämmentävillä ja lumoavilla tavoilla. Hozarin kirjoitustyyli ei korosta väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan toteaa sen, ja rauhallisesti, eleettömästi tämä tarina onkin kerrottava, jotta sen edes pystyy lukemaan. Tapahtumapaikkaa, Teheranin monimuotoisuutta, Hozar kuitenkin kuvaa elävästi. Se huutaa ja kuiskaa, tuoksuu ja haisee basaareineen, kapeine kujineen, avoviemäreineen, elokuvateattereineen, kulkueineen, huumekauppiaineen, puutarhoineen ja kaoottisine liikenteineen.

Kun sekavaa poliittista ilmapiiriä, pidätyksiä ja vankeutta kuvataan lasten ja nuorten näkökulmasta, näyttäytyy kaikki kenties vieläkin sekavampana kuin todellisuus, mutta toimii, ja voidaan tavallaan vain todeta sellaisia asioita kuin joutuminen shaahin salaisen poliisin kynsiin tai uskonnollisten puheiden kätkeminen c-kaseteille länsimaisen musiikin joukkoon. Näin kudotaan tiiviisti yhteen henkilökohtainen ja poliittinen, sillä kaiken keskellä nuori ihminen, myös Arian kaltainen sitkeä selviytyjä, on ihmeissään niin yksityisistä kuin yleisistäkin syistä.

Nimeni on Shylock

Venetsian kauppias (The Merchant of Venice) on William Shakespearen näytelmä, joka tunnetaan paremmin Shylock-nimisestä juutalaisesta kuin nimihenkilöstään Antoniosta. Shylock, ikuinen (Johnny Kniga, 2020; Shylock is my name, 2016: suomentanut Kaijamari Sivill; 314 sivua) on Howard Jacobsonin romaaniversiointi Venetsian kauppiaasta.

Shakespearen ristiriitaisimmaksi teokseksi sanotussa näytelmässä nuori Bassanio lainaa kosiomatkarahaa kauppias Antoniolta, joka puolestaan lainaa juutalainen Shylockilta. Tämä inhoaa Antoniota, joka on sylkenyt hänen päälleen, joten lainan ehtona on lihapala Antonion kehosta, jollei lainaa makseta takaisin. Shylock on raivoissaan, koska tytär on karannut kristityn miehen kanssa. Bassanion kosiomatka Portian luo onnistuu, mutta Antonion lainanmaksu ei. Palattuaan Bassanio haluaa maksaa velan, mutta Shylock vaatii paunan Antonion lihaa. Valeoikeudenkäynnissä se myönnetään hänelle, mutta ilman verenvuodatusta, koska verta ei sopimuksessa mainita. Shylock joutuu syytteeseen tappoyrityksestä, menettää omaisuutensa ja pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Tarinaan liittyy sormuksia, käsineitä, valepukuja jne. Lopussa kaikki paitsi Shylock ovat onnellisia.

Minä en ole sinä, Strulovitch ajatteli. En herätä samanlaista inhoa. Olen eri ihminen ja elän eri ajassa.
Silti melkein harmitti, että niin oli.

Näistä aineksista Jacobson muotoilee modernin romaanin, jonka alussa varakas taidekauppias Simon Strulovitch kohtaa luoteisenglantilaisella hautausmaalla miehen, joka lukee vaimonsa haudalla tälle kirjaa. Hän kutsuu Shylockiksi osoittautuneen vieraan kotiinsa.

Hän mietti, olisiko Shylock yhtä olohuoneessa. Tai oliko koskaan siellä ollutkaan.

Strulovitchin teini-ikäinen tytär Beatrice tuottaa isälleen huolta ja murhetta, eikä vähiten heilastelemalla ei-juutalaisten jalkapalloilijan Gratanin kanssa. Gratan liikkuu samoissa piireissä kuin taidevälittäjä D’Anton ja tv-tähti Plurabelle. Henkilöt ovat oikeastaan kaikki aivan kamalia, mutta varsin kiehtovia. Mukana juonen moninaisissa käänteissä ovat niin sormukset, käsineet kuin valepuvutkin.

”Olen herra Strulovichin tuttava”; Shylock sanoi. ”En edusta häntä enkä ole hänellä töissä.”
”Voisinko siinä tapauksessa keskustella hänen itsensä kanssa?”
”Hän ei ole paikalla. Voitte puhua minulle. Hän pitää minua omanatuntonaan.”

Strulovitch ja Shylock pohtivat koko kirjan ajan kuolemaa, elämää, perhettä, rakkautta, varallisuutta ja juutalaisuutta. Romaani on hirtehisen hauska, juonellisesti oivaltava ja viiltävän kriittinen versiointi, tulkinta ja väännelmä klassikkonäytelmän teemoista ja sen ristiriitaisista hahmoista.

Romaanin voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän saa irti, jos lukee tai kertaa alkuteoksen pääpiirteet – jollei koko näytelmää. Se on suomennettu kolmesti: Paavo Cajanderin suomennos Venetian kauppias on vuodelta 1882 ja luettavissa Project Gutenbergissä, Yrjö Jylhän suomennos vuodelta 1956 ja Tiina Ohinmaan vuodelta 2013.

Booker-palkittua brittikirjailijaa Howard Jacobsonia (s. 1942) ei jostain syystä ole aiemmin suomennettu, joten Shakespeare-versioiden romaanisarja tuo hänet ensi kertaa saataville suomeksi. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan teoksista Noidan sikiö (Margaret Atwood), Äkäpussi (Anne Tyler) ja Aikakuilu (Jeanette Winterson).

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.