Melkoinen seikkailu

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City : eläinten valtakunta (Aula & co, 2016; Zoo City, 2010; suomentanut Tytti Viinikainen; 409 sivua) on romaani, joka monipuolisuudessaan väistää useimmat lajityyppimäärittelyt.

Ihmiset haluavat uskoa johonkin; heille täytyy vain tarjota uskottava sepitys. Auta-entisen-ministerin-leskiparkaa-saamaan-25-miljoonaa-pos-korruptoituneesta-maasta on niin kulunut ja loppuun kaluttu tarina, ettei edes minun äitini menisi lankaan. Ja tiedän kokemuksesta, etä minun äitini menee lankaan jokseenkin helposti. Pyyhin pois kerroksen Mangustin karvaa ja kirpunmunia kannettavani päältä, avaan koneen ja tarkistan kalansaaliin.
Minusta on tullut mestari tunteisiin vetoavien, ajankohtaisia tapahtumia hyödyntävien huijauskirjeiden laatimisessa.

Zinzi December kanniskelee mukanaan laiskiaista, osaa kirjoittaa niin sanottuja nigerialaiskirjeitä ja löytää työkseen kadonneita esineitä. Hän on entinen varakkaan perheen tytär, entinen toimittaja, entinen narkkari ja entinen vanki, mutta nyt hän asuu hajoamaisillaan olevassa talossa, väkivaltaisen Zoo Cityn slummissa, siinä Johannesburgissa, jonka ei haluta olevan olemassa.

Poliisi on täällä pelkkä puhki kulunut vitsi. Turvallisuusyritys hallitsee Zoo Cityä ja koko keskusta-aluetta samaan tapaan kuin reviirinsä merkkaava koira. Firma on kiinnostunut vain omistamiensa rakennusten turvallisuudesta, joten kadulla tapahtuva rikos on sama kuin ei rikosta ollenkaan. Mielenkiinto lopahtaa heti, kun alue on yrityksen toimivallaan ulkopuolella. Ikävä kyllä Elysium ja Aurum kuuluvat siihen kategoriaan. Meidän vuokranantajamme on liian saita panostaakseen turvallisuuteen.

Kaikilla rikollisilla on eläin, joiden valikoimaa riittää perhosesta leijonaan. Yhteys eläimeen on pakollinen, mutta antaa usein myös uusia kykyjä. Zinzi näkee ihmisten ympärillä eräänlaisia yhteyssykkyröitä, jotka johtavat hukattuihin tavaroihin.

Laiskiainen puhisee kärttyisästi. Se makoilee lattialla syömässä maniokinlehtiä, jotka hain sille lepyttämistarkoituksessa alakerran torimyyjiltä, kuten myös purkillisen siiroja Mangustille. Jos voisin, jättäisin Laiskiaisen kotiin. Mutta eroahdistus on lamaannuttava. Huumeriippuvuus ei ole mitään verrattuna siihen, että joutuu eroon eläimestään.

Kun Zinzin uusin asiakas kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa mukamas ryöstösaaliina, Zinzi suostuu etsimään kadonnutta henkilöä, vaikkei se ole hänen erikoisalaansa.

Erikoinen musiikkimoguli Odeus Huron palkkaa Zinzin löytämään tuoreimman löytönsä, teinikaksosduo iJusen, kadonneen puolikkaan. Keikka voisi olla neuvokkaan Zinzin reitti ulos velkakierteestä, joka pakottaa hänet mukaan huijausbisneksen, mutta matkalla vapauteen on ennakoimaton määrä hengenvaarallisia esteitä.

Minä uin nyt ulapalla, haiverkkojen väärällä puolen.

Samaan aikaan Zinzin parisuhde on päättymässä kumppanin kuolleeksi luullun perheen yllätykselliseen löytymiseen.

Beukesin vauhdikas romaani on huikea sekoitus fantasiaa, trilleriä ja Johannesburgin nykytodellisuutta.

Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Naistenviikko 2022 – Metta

Marstrandin myrkyttäjä (Bazar, 2021; Mercurium, 2012; suomentanut Anu Koivunen; 444 sivua) on Ann Rosmanin Karin Adler-sarjan neljäs osa. Sarjaa on suomennettu oudossa järjestyksessä. Ennen tätä osaa on julkaistu kolme ensimmäistä sekä kuudes.

Sarjan muiden osien tavoin kirjassa liikutaan kahdessa ajassa, joista ainakin tällä kertaa historiallinen on nykyaikaista kiehtovampi.

Nykyaikana Göteborgin työskentelevä poliisi Karin Adler asustelee veneessä Marstrandin satamassa, jonka lähellä Carlstenin linnoituksessa järjestetään seurapiirinaamiaiset. Niiden aikana saa surmansa peräti kaksi perintöriitaisen aatelissuvun miestä, isä ja poika. Karin kollegoineen huomaa tutkivansa kuin suljetun huoneen arvoitusta.

Huonoon avioliittoon päätynyt aatelisrouva – ja todellinen henkilö – Metta Fock, omaa sukua Ridderbielke taistelee pitääkseen tilansa ja talonsa pystyssä, sillä puoliso on harvinaisen huoleton veikko. Kun naapuritaloon asettuu komea metsänvartija huomattavasti vanhemman vaimonsa kanssa, alkavat pahat kielet laulaa, ryhdytään hankkimaan rotanmyrkkyä, ja sitten Mette onkin jo syytteessä kolmesta myrkytyksestä. Eletään 1800-luvun alkua.

Metta päätyy Carlstenin linnoituksen ainoaksi naisvangiksi koskaan. Tapa, jolla hän onnistuu kertomaan tarinansa jälkipolville, on kekseliäisyydessään ja työläydessään hämmästyttävä – ja tosi.

Rosman on panostanut suuresti kiehtovaan historialliseen tapahtumasarjaan ja vähemmän nykydekkarijuoneen ihmissuhdekiemuroineen. Häntä on motivoinut Mettan maineen puhdistaminen. Tarinoita yhdistävät kovin ohuet säikeet, oikeastaan vain linnoitus ja hiipuvat aatelissuvut.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: