Avainsana-arkisto: rikokset

Kolme ruotsalaista rikosromaania

Camilla Greben dekkaria Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017; Älskaren från huvudkontoret, 2015; suomentanut Sari Kumpulainen; 506 sivua) mainostettiin ”vuoden petollisimpana trillerinä”, mutta minä vähän petyin. Emma on vaatekaupan myyjä, jolla on salasuhde firman toimitusjohtajaan. Mies katoaa ja hänen talostaan löytyy nuoren naisen ruumis, jonka pää on hakattu irti. Kolme näkökulmakertojaa vuorottelee eri aikatasoilla. Rakenne on varsin ovela, mutta juoni voisi olla jännittävämpi melkoisesti tiivistettynä. Ja miksi kaikilla henkilöillä pitää olla niin valtavan suuria ongelmia?

Luvattu maa (Otava, 2017; Det förlovade landet, 2016; suomentanut Emmi Jäkkö; 380 sivua) on Mari Jungstedtin Kanaria-sarjan toinen osa. Tarinan käynnistävän rikoksen uhri on Gran Canarialle eläkepäiviksi muuttanut ruotsalainen Linda Andersson, jonka puoliso Bengt ei krapula-aamuna ole varma, onko herännyt tappajaleskenä vai vain leskenä. 1950- ja 1970-luvuille sijoittuvat takaumat paljastavat, että verityön taustalla on jotakin muuta kuin eläkeläispariskunnan humalainen riita. Onko saarten itsenäistymisliike aktivoitunut vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen vai onko motiivi henkilökohtaisempi? Gotlanti-sarjan tavoin viihdyttävyys on etualalla, mutta Jungstedt ottaa myös kantaa muun muassa turismin haittapuoliin ja ikäviin lieveilmiöihin. Päähenkilön keski-iän kriisistä en olisi välittänyt lukea näin paljon.

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (Johnny Kniga, 2017; Störst av allt, 2016; suomentanut Tarja Lipponen; 414 sivua) sai parhaan rikosromaanin palkinnon Ruotsissa, jossa dekkarin kärki on korkeatasoinen ja laaja, joten siltä sopi odottaa paljon. Alun takertelun — onko tämä sittenkin nuortenkirja? saako päähenkilö ärsyttää näin paljon? — jälkeen ennakko-odotukset palkittiin. Oikeussalidraaman syytettynä on hyvän perheen tytär ja kouluampuja Maja. Tuokin on jo juonipaljastus ja se kertoo tästä kirjasta paljon. Tarinaa puretaan auki molemmista päistä. Kiehtova ja fiksu, mutta myös raivostuttava minäkertoja on oikeuden edessä, mutta kuka ampui ketä ja miksi?

grebejungstedt

Gunna ratkaisee

Blue Moon on tähän mennessä julkaissut Raimo Salokankaan suomennoksina  kolme Islantiin asettuneen britin Quentin Batesin toistaiseksi kuusiosaisesta Gunnhildur ”Gunna” Gísladóttir -sarjasta: Kylmät käänteet (2014; Frozen Out, 2011; julkaistu myös nimelllä Frosen Assets), Luihin ja ytimiin (2015; Cold Comfort, 2012) ja Jäätävää tietoa (2017; Chilled to the Bone, 2013).

Teosten tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilönä islantilainen poliisi, leskeksi jäänyt kahden lapsen äiti Gunna, joka on reipasotteinen jalat maassa -tyyppi. Sarjan ensimmäisessä osassa eletään Islannin talouskuplan viimeisiä hetkiä, toisessa kaikki on juuri romahtanut ja kolmannessa eletään kriisinjälkeistä talouskrapulaa, jossa toiset ovat menettäneet kaiken, mutta jotkut selvinneet lähes naarmuitta.

Juontenkäänteet ovat monisyisiä ja rikokset sekä pikku- ja taparikollisten välienselvittelyjä että isoja talousrikosvyyhtejä. Kylmät käänteet läksi mielestäni käyntiin niin hitaasti, että olin jo jättää sen kesken. Päähenkilö Gunna sai minut kuitenkin puolelleen ja jatkoin lukemista. Kunnon imua kirjassa alkoi olla vasta puolivälin jälkeen, mikä on dekkarille vähän heikosti.

Luihin ja ytimiin läksi reippaammin käyntiin ja oli muutenkin ensiosaa sujuvampi ja vetävämpi. Lukunautintoa hieman heikensivät suomennoksen muutamat pienet mutta häiritsevät kummallisuudet. Niistä mainittakoon poliisien (todennäköisesti käyttämien; käytössäni ei ole alkuteosta) radiopuhelimien nimittäminen kommunikaattoreiksi (joka on joko puhesyntetisaattori tai tietyn matkapuhelinmerkin yksi malli), avautumattomat käännökset kuten ”Enpä osaa sanoa, sitä on niin pitkä”, Bjössi sanoin nyrpeästi. ja muut huolimattomuudet sekä lainausmerkit hämäävästi kertovien virkkeiden ympärillä.

Jäätävää tietoa selviää kielen ja käännöksen osalta puhtain paperein ja on muutenkin sarjan tähänastisista osista sujuvin ja vetävin. Juonikuvioita on useita ja niihin liittyvät ihmiset asettuvat yhteiskunnan eri kerroksiin poliitikoista linnakundeihin, liikemiehistä maksullisiin seuralaisiin. Muuttuneessa taloustilanteessa tarvitaan kekseliäitä ansaintakeinoja, mutta niistä voi jäädä kiinni, jos uhri vahingossa kuolee, vaikka tältä piti vain viedä rahat. Latviassa pitkän vankilatuomion istuneen Baddón kautta on hyvä tuoda esille vajaassa vuosikymmenessä tapahtuneita yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutoksia.

Kyllä näitä voi dekkarinystäville hyvillä mielin suositella.

bates1bates2

Toimittaja löytää ruumiin

Marja Aarnipuron esikoisdekkari Maakellarin salaisuus (CrimeTime, 2017; 294 sivua) on kokeneen kirjoittajan työtä. Silti alku uhkaa jumittaa. Viikko-nimisen aikakauslehden toimittaja Kaarina Riikosen taustoihin perehdytään liikaa heti sen jälkeen, kun tarina on lupaavasti alkanut itse asialla eli ruumiin löytymisellä. Kesäpaikkaan, perheeseen ja työtilanteeseen olisi voinut tutustuttaa pienemmissä erissä samalla, kun dekkarijuoni olisi edennyt.

Onneksi tilanne sitten jonkin verran paranee, kun saadaan poliisit tutkimaan tapausta, ja ensijärkytyksestään toipunut toimittaja oivaltamaan, millaisesta jymyjutusta on kyse. Lopulta lehtiväki ja rikostutkijat suorastaan kilpailevat siinä, kumpi ensiksi selvittää rikoksen. Arkielämän kuvausta on kuitenkin koko ajan mukana normidekkaria enemmän. Juoni ei ole dekkariksi lainkaan jännittävä, vaan aika varovainen, jotenkin liian kiltti.

Päähenkilöistä on kaiketi pyritty tekemään mahdollisimman tavallisia, mutta sen sijaan heistä on muodostunut hieman tylsiä. Joissakin sivuhenkilöissä on mukavasti särmää. Erityisesti todistajana kuultu mökkinaapurimummeli on mainio hahmo.

Juoksevassa ja kuntoyrkkeilevässä keski-ikäisessä Kaarinassa lienee paljon samaa kuin luojassaan, Apu-lehden päätoimittajassa, joka on kirjoittanut myös kaksi omakohtaista kirjaa rintasyövästä. Maakellarin salaisuuden on luvattu olevan sarjan aloitus, joten saa nähdä, kuinka Kaarinalle sairauksien suhteen käy. Tässä kirjassa hän aloittaa vaihdevuosien hormonikorvaushoidon.

P. S. Yksi pikkuseikka jäi vähän vaivaamaan: Diagnosoitiinko Kaarinan keliakia viisi (s. 72)  vai kymmenen vuotta (s. 165) sitten?