Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Mainokset

Rikosten aikaa

Luin loppuvuodesta 2016 viisi Crime Timen kustantamaa kotimaista rikosromaania.

Pikku enkeli (213 sivua) näyttää kannen perusteella nuortenkirjalta, muttei ole. Se on tuotteliaan Tapani Baggen uuden Elvira Noir -sarjan aloitusosa. En oikein ymmärrä, miksi Loviisasta on pitänyt tehdä Elvira, mutta sen nimisessä pikkukaupunsissa komisario Sundman kumppaneineen — jotka menivät mielessäni aluksi keskenään jotenkin sekaisin — selvittää nuoren tytön surmaa. Perusjännittävä ja ihan sujuva, mutten mitenkään erityisen mieleenpainuva dekkari. Kirjan nimen todellinen merkitys selviää varsin ovelasti vasta aivan lopuksi.

Helmikuun kylmä kosketus (244 sivua) on JP Koskisen kaksitoistaosaiseksi suunnitellun Murhan vuosi -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, muttei se haitannut hämeenlinnalaisen yksityisetsivätoimiston tutkimuksiin tutustumista. Kaupunginjohtajan poika siepataan, mutta pojan vanhemmista etenkin äiti, kaupunginjohtajan vaimo, haluaa hoitaa asian ilman poliisia. He palkkaavat yksityisetsivä Arosuon selvittämään sieppausta ja tarvittaessa toimittamaan lunnaat. Tapaus haiskahtaa, mutta kelpaa; ei firmalla liikaa töitä ole. Kertojana on Arosuon apulainen ja sisarenpoika (ei veljen- niin kuin takakansi väittää), joka on varsin vastahakoinen yksityisetsivä. Juttu etenee hitaanlaisesti eikä jännitystä pääse missään vaiheessa kunnolla syntymään, vaikka ainekset siihen ovatkin lupaavat. Koskinen tuntuu kirjoittavan enemmän Hämeenlinna-kuvausta ja päähenkilön mielenmaisemaa kuin rikosromaania. Taitavan kirjoittajan hieman tylsäksi jäävä teos.

Kotimaisen nuorten- ja viihdekirjallisuuden niminainen Tuija Lehtinen debytoi dekkaristina Erja Revon tutkimuksia -sarjan aloittavalla teoksella Väärä vainaja (218 sivua). Varhaiseläkkeelle juuri jäänyt moottoripyöräilevä rikospoliisi Erja Repo selvittelee äitinsä kuolinpesää. Hän tapaa siinä yhteydessä lapsuudenystävänsä tyttären Jennin, joka uskoo kummitätinään tuhkatun väärän vainajan. Erja suostuu vastahakoisesti tutkimaan epäilyttävää tapausta. Kokeneen kirjailijan laatima juoni on kummallisen ylimonimutkainen ja jotenkin tunkkainen. Minusta kirjassa ei ole jännitystä oikein nimeksikään. Tämän perusteella en jaksa ilahtua Lehtisestä dekkarikirjailijana. Sarjan nimihenkilöstäkään ei kerrota riittävästi eikä kiinnostavasti siihen, että jatko-osa jaksaisi isommin innostaa.

Rikoksen evankeliumi – Uhraus (211 sivua) on Harri Nykäsen synkkä aloitus tarinalle vankilanjohtajaisän ja vankilapsykologiäidin poikanelikosta, joka on nimetty evankelistojen mukaan. Ankara kasvatus ja vankilaympäristö kasvupaikkana ovat vieneet poikia eri suuntiin: vanhimman verotarkastajaksi, toisen rikolliseksi, kolmannen psykiatriksi ja nuorimman… Yllätyskö? Minä en yllättynyt, veljet kyllä. Kiehtova, mutta mielestäni turhankin synkkäsävyinen tarina, jonka jakamista kahteen osaan en näe perusteltuna. Kiinnostava rikostarina siis jatkuu.

Kaikki mikä kiiltää (287 sivua) on Christian Rönnbackan viides Antti Hautalehto -dekkari, mutta minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan ja hänen hahmoihinsa. Tapahtumapaikkana on kesäinen Porvoo ja aihepiirinä huumerikokset. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikollisliigan jäljillä ja tarkkailee porvoolaisia puolisyrjäytyneitä nuoria, jotka näyttävät kuluttavan muun muassa matkusteluun enemmän rahaa kuin nostavat tukia. Sitten kaksi nuorta katoaa ulkomaan keikalla KRP:n tutkasta. Porvoon poliisin on yhdistettävä voimansa krp:n kanssa jäljitettävä heidät ennen kuin huumeliiga löytää ja tappaa. Vauhtia, väkivaltaa ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta tyyli on kevyt vakavasta aiheesta huolimatta. Viihdyttävä dekkari.

—-

Poikkeus: Kustajantalle kiitokset kirjoista.

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.