Avainsana-arkisto: rikolliset

Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Mainokset

Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Synkän sarjan avaus — dekkariviikko 2017: 3

Marko Kilpi avaa teoksella Kuolemantuomio (CrimeTime, 2017; 335 sivua) Undertaker-nimisen rikosromaanisarjan, jonka lajityyppi on mustaakin synkempi noir. Päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan ja korkean tason ammattirikollinen, jonka kätevänä peitetyöpaikkana toimii hautaustoimisto; eikä siitäkään liene peiteroolille haittaa, että vaimo pappi.

Rinnan Kiven tekojen kanssa seurataan Mariaa ja Tuomasta, jotka ovat vajoamassa masennuksen ja työttömyyden synnyttämään syrjäytymiskuiluun. Miten käy, kun työnhaussa nöyryytetyn Tuomaan ja Kiven tiet kohtaavat?

Näiden rinnakkaisjuonten lisäksi romaanissa kuvataan myös poliisien arkea eikä poliisikirjailija sitäkään kaunistele.

Teoksen maailmassa ihmisten eriarvoisuus nostetaan armotta näkyville. Ikävä kyllä tuloerojen kasvua kannattavat eivät taida tätä kirjaa lukea — tai viestiä ymmärtää.

Teos ei ole perinteinen dekkari, mysteeri tai trilleri, vaan alku jatkumolle, jonka toivon päättyvän rikosten ratkeamiseen ja syyllisten joutumiseen vastuuseen. Mitään lupausta sellaisesta ei kuitenkaan anneta. Ehkä paha voittaa.

Eivät Kilven aiemmatkaan romaanit ole hilpeitä olleet, mutta nyt ollaan kyllä epätoivon, murheen ja surkean ytimessä. Undertaker-sarjan luvataan kasvavan jopa kahdeksanosaiseksi.

Teoksen tyyli on hyvin käsikirjoitusmainen: tiivis, toteava, jopa välähdyksenomaisia kohtauksia sisältävä. Vakuuttavaa, vaikken olekaan ihan varma siitä, voinko pitää tästä.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17

Rikosten aikaa

Luin loppuvuodesta 2016 viisi Crime Timen kustantamaa kotimaista rikosromaania.

Pikku enkeli (213 sivua) näyttää kannen perusteella nuortenkirjalta, muttei ole. Se on tuotteliaan Tapani Baggen uuden Elvira Noir -sarjan aloitusosa. En oikein ymmärrä, miksi Loviisasta on pitänyt tehdä Elvira, mutta sen nimisessä pikkukaupunsissa komisario Sundman kumppaneineen — jotka menivät mielessäni aluksi keskenään jotenkin sekaisin — selvittää nuoren tytön surmaa. Perusjännittävä ja ihan sujuva, mutten mitenkään erityisen mieleenpainuva dekkari. Kirjan nimen todellinen merkitys selviää varsin ovelasti vasta aivan lopuksi.

Helmikuun kylmä kosketus (244 sivua) on JP Koskisen kaksitoistaosaiseksi suunnitellun Murhan vuosi -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, muttei se haitannut hämeenlinnalaisen yksityisetsivätoimiston tutkimuksiin tutustumista. Kaupunginjohtajan poika siepataan, mutta pojan vanhemmista etenkin äiti, kaupunginjohtajan vaimo, haluaa hoitaa asian ilman poliisia. He palkkaavat yksityisetsivä Arosuon selvittämään sieppausta ja tarvittaessa toimittamaan lunnaat. Tapaus haiskahtaa, mutta kelpaa; ei firmalla liikaa töitä ole. Kertojana on Arosuon apulainen ja sisarenpoika (ei veljen- niin kuin takakansi väittää), joka on varsin vastahakoinen yksityisetsivä. Juttu etenee hitaanlaisesti eikä jännitystä pääse missään vaiheessa kunnolla syntymään, vaikka ainekset siihen ovatkin lupaavat. Koskinen tuntuu kirjoittavan enemmän Hämeenlinna-kuvausta ja päähenkilön mielenmaisemaa kuin rikosromaania. Taitavan kirjoittajan hieman tylsäksi jäävä teos.

Kotimaisen nuorten- ja viihdekirjallisuuden niminainen Tuija Lehtinen debytoi dekkaristina Erja Revon tutkimuksia -sarjan aloittavalla teoksella Väärä vainaja (218 sivua). Varhaiseläkkeelle juuri jäänyt moottoripyöräilevä rikospoliisi Erja Repo selvittelee äitinsä kuolinpesää. Hän tapaa siinä yhteydessä lapsuudenystävänsä tyttären Jennin, joka uskoo kummitätinään tuhkatun väärän vainajan. Erja suostuu vastahakoisesti tutkimaan epäilyttävää tapausta. Kokeneen kirjailijan laatima juoni on kummallisen ylimonimutkainen ja jotenkin tunkkainen. Minusta kirjassa ei ole jännitystä oikein nimeksikään. Tämän perusteella en jaksa ilahtua Lehtisestä dekkarikirjailijana. Sarjan nimihenkilöstäkään ei kerrota riittävästi eikä kiinnostavasti siihen, että jatko-osa jaksaisi isommin innostaa.

Rikoksen evankeliumi – Uhraus (211 sivua) on Harri Nykäsen synkkä aloitus tarinalle vankilanjohtajaisän ja vankilapsykologiäidin poikanelikosta, joka on nimetty evankelistojen mukaan. Ankara kasvatus ja vankilaympäristö kasvupaikkana ovat vieneet poikia eri suuntiin: vanhimman verotarkastajaksi, toisen rikolliseksi, kolmannen psykiatriksi ja nuorimman… Yllätyskö? Minä en yllättynyt, veljet kyllä. Kiehtova, mutta mielestäni turhankin synkkäsävyinen tarina, jonka jakamista kahteen osaan en näe perusteltuna. Kiinnostava rikostarina siis jatkuu.

Kaikki mikä kiiltää (287 sivua) on Christian Rönnbackan viides Antti Hautalehto -dekkari, mutta minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan ja hänen hahmoihinsa. Tapahtumapaikkana on kesäinen Porvoo ja aihepiirinä huumerikokset. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikollisliigan jäljillä ja tarkkailee porvoolaisia puolisyrjäytyneitä nuoria, jotka näyttävät kuluttavan muun muassa matkusteluun enemmän rahaa kuin nostavat tukia. Sitten kaksi nuorta katoaa ulkomaan keikalla KRP:n tutkasta. Porvoon poliisin on yhdistettävä voimansa krp:n kanssa jäljitettävä heidät ennen kuin huumeliiga löytää ja tappaa. Vauhtia, väkivaltaa ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta tyyli on kevyt vakavasta aiheesta huolimatta. Viihdyttävä dekkari.

—-

Poikkeus: Kustajantalle kiitokset kirjoista.

Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

  • Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
  • Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
  • Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
  • Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.