Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Mainokset

Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Synkän sarjan avaus — dekkariviikko 2017: 3

Marko Kilpi avaa teoksella Kuolemantuomio (CrimeTime, 2017; 335 sivua) Undertaker-nimisen rikosromaanisarjan, jonka lajityyppi on mustaakin synkempi noir. Päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan ja korkean tason ammattirikollinen, jonka kätevänä peitetyöpaikkana toimii hautaustoimisto; eikä siitäkään liene peiteroolille haittaa, että vaimo pappi.

Rinnan Kiven tekojen kanssa seurataan Mariaa ja Tuomasta, jotka ovat vajoamassa masennuksen ja työttömyyden synnyttämään syrjäytymiskuiluun. Miten käy, kun työnhaussa nöyryytetyn Tuomaan ja Kiven tiet kohtaavat?

Näiden rinnakkaisjuonten lisäksi romaanissa kuvataan myös poliisien arkea eikä poliisikirjailija sitäkään kaunistele.

Teoksen maailmassa ihmisten eriarvoisuus nostetaan armotta näkyville. Ikävä kyllä tuloerojen kasvua kannattavat eivät taida tätä kirjaa lukea — tai viestiä ymmärtää.

Teos ei ole perinteinen dekkari, mysteeri tai trilleri, vaan alku jatkumolle, jonka toivon päättyvän rikosten ratkeamiseen ja syyllisten joutumiseen vastuuseen. Mitään lupausta sellaisesta ei kuitenkaan anneta. Ehkä paha voittaa.

Eivät Kilven aiemmatkaan romaanit ole hilpeitä olleet, mutta nyt ollaan kyllä epätoivon, murheen ja surkean ytimessä. Undertaker-sarjan luvataan kasvavan jopa kahdeksanosaiseksi.

Teoksen tyyli on hyvin käsikirjoitusmainen: tiivis, toteava, jopa välähdyksenomaisia kohtauksia sisältävä. Vakuuttavaa, vaikken olekaan ihan varma siitä, voinko pitää tästä.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17