Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos teoksen nimi korealaisin kirjoitusmerkein 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

’Ndranghetan naisten kapina (secondo)

Oma ateriahaasteeni on edennyt pääruokaan asti. Lirio Abbaten Mafian naisissa (Atena, 2014; Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla ’ndrangheta, 2013; suomentanut Tary Nyström) olikin pureskelemista.

Italian saappaankärjessä Calabriassa toimiva väkivaltainen rikollisjärjestö ’Ndrangheta hallitsee muun muassa Euroopan kokaiinikauppaa. Sitä pidetään Italian suurimpana rikollisorganisaationa, vaikka Napolin seudun Camorra ja etenkin Sisilian Cosa Nostra eli mafia — josta on tullut rikollisjärjestöä tarkoittava yleisnimi —  ovatkin tunnetumpia.

Abbaten kirja keskittyy ’Ndranghetan naisten asemaan ja kertoo erityisesti muutamasta naisesta, jotka ovat nousseet kapinaan ja ryhtyneet henkensä uhalla yhteistyöhön oikeuslaitoksen kanssa. 1800-luvun lopulla perustetun ’Ndranghetan sääntöjä voi sanoa keskiaikaisiksi tai takapajuisiksi — 2010-luvun Euroopasta niiden ei uskoisi olevan.

’Ndrangheta-sukuun kuuluvan naisen pitää totella isäänsä, veljiään ja aviomiestään. Naimisiin hän menee nuorena, koska tavanomainen seurustelu ei ole mahdollista. Usein nuoripari, jonka mies tosin on tyttöä huomattavasti vanhempi, karkaa ja karkumatka päättyy ns. korjaavaan avioliittoon. Myös sukujen välillä sovitut avioliitot ovat yleisiä.

Nainen on siis suvun omaisuutta, ei sen jäsen. Naisen käyttäytyminen määrittää perheen ja suvun kunnian. Kunniaton nainen — joka liikkuu kaupungilla yksin tai liittyy Facebookiin — maksaa rikkomuksestaan kovan hinnan. Väkivalta on arkipäivää silloin, kun mies ei ole vankilassa. Kun mies sitten on vankilassa, vahtii suku naista vangiten hänet kotiin. Vapaus ei koita edes miehen kuollessa, sillä leski kantaa surupukua omaan kuolemaansa — joka näissä oloissa usein saapuu ennen aikojaan jopa oman veljen tai pojan kädestä — saakka, voimatta koskaan solmia uutta miessuhdetta.

Noustakseen mieli- ja väkivaltaa vastaan nainen tarvitsee oikeuslaitoksen suojelua. Saadakseen sitä hän kertoo elämästään rikosllisjärjestössä ja paljastaa rikoksia paitsi itseään myös muita kohtaan. Suku painostaa palaamaan kotiin ja kiristää etenkin lasten avulla luvaten antaa kaiken anteeksi, jos nainen peruu puheensa. Oikeuslaitoksen suojasta poistuminen tarkoittaa kuitenkin yleensä kuolemantuomiota ja teloitus naamioidaan itsemurhaksi tai katoamiseksi.

Organisoitunut rikollisuus ja naisten rooli sen paljastamis- ja kukistamisyrityksissä ovat kiinnostava aihe, mutta kirjallisuutena teos ei edusta erityistä sujuvuutta tai kerrontataitoa. Abbaten kyvyt toimittajana muodostuvat enemmän rohkeudesta aihevalinnoissa kuin terävästä kynästä. Tyyli on yksityiskohtainen, toteava, toistava ja luetteleva — joskus myös sekava. Rohkeiden naisten elämäntarinat eivät nouse esille, vaan sekoittuvat hieman puuduttavaan tekstimassaan.

Myös syntymämaakuntansa Sisilian mafiasta kirjoittanut Lirio Abbate on vuodesta 2007 elänyt viranomaisten suojeluksessa. Tutkivan journalistin henki on Italiassa vaarassa siinä missä mafian naistenkin.