Doggerland-sarjan toinen osa

Ruotsalainen Maria Adolfsson sijoittaa dekkarinsa kuvitteelliseen Doggerlandin* saarivaltakuntaan, joka sijaitsee Brittein saarten ja Skandinavian välissä. Päähenkilö on poliisi Karen Eiken Hornby.

Myrskyvaroitus (Tammi, 2019; Stormvarning, 2019; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 208 sivua) on Doggerland-sarjan toinen osa. Keskusrikospoliisin etsivä Karen kutsutaan kesken sairausloman ja joulunvieton Doggerlandin pohjoissaarelle eli Noorölle tutkimaan vanhuksen epäilyttävää kuolemantapausta.

Tilanne ei ole Karenille helppo, sillä seudulla asuu hänen sukulaisiaan, joiden luona vietetyistä lapsuuden kesistä hänelle on hyvät muistot, mutta joiden kaikista nykyisistä toimista hän ei poliisina välittäisi tietää.

Pian tapahtuu toinenkin murha. Samaan aikaan Karenin hyvä ystävä kituu väkivaltaisessa parisuhteessa.

Myrskyvaroitus on aivan sujuva, mutta hieman hidassoutuinen dekkari, jossa ei tyylillä eikä kielellä kikkailla. Nautin mielenkiintoisesta fiktiivistä miljööstä ja Karenin sympaattisuudesta ja tavallisuudesta — jollainen hän traagisesta menetyksestään huolimatta on.

*Doggerland on oikeasti ollut olemassa tuhansia vuosia sitten. Se peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle yli 7000 vuotta sitten.

Jackson Brodien paluu

Kate Atkinson ei aikonut kirjoittaa dekkarisarjaa, mutta onneksi kirjoitti. Liian kirkas taivas (S&S, 2019; Big Sky, 2019; suomentanut Kaisa Kattelus; 381 sivua) on viides rikosromaani, jonka pääosassa on erikoislaatuinen ja kiehtova yksityisetsivä (entinen poliisi, entinen sotilas) Jackson Brodie. Iloitsen siitä.

Olen pitänyt suuresti kaikesta brittinykykirjailijoista kiehtovimpiin kuuluvan Atkisonin kirjoittamasta, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Tämän romaanin aiheena on kansainvälinen ihmiskauppa, joten tarina on kaukana kevyestä. Silti sen lukee ilokseen kerronnallisen nerokkuuden ja tarkkavaistoisen ihmisluonteen kuvauksen vuoksi; loistavan suomentajan panosta unohtamatta.

Tapahtumapaikka on pieni merenrantakaupunki. Brodien elämä on sujunut viime aikoina rauhallisesti ja yksin, joskin seurana ovat toisinaan teini-ikäinen poika ja vanha koira. Sitten alkaa tapahtua.

Yhdellä lukuisista kävelyretkistään Brodie päätyy pelastamaan itsemurhakandidaatin merenrantajyrkänteeltä. Käy ilmi, että miestä epäillään vaimonsa murhasta. Kaupungissa asuu myös varakkaan miehen vaimo Crystal, joka epäilee, että häntä seurataan, ja palkkaa siksi Brodien. Crystalin samaan aikaan varhaiskypsä ja  ikäisekseen lapsekas poikapuoli Harry on yksi tarinan hienosti kuvatuista päähenkilöistä, mainio tapaus.

Toisessa kerrontalinjassa kuvataan nuorta poliisiparia, joka kiertää kyselemässä taustatietoja liittyen uudelleen avattuun tutkintaan, johon kytkeytyy paikkakunnan vaikutusvaltaisia miehiä — ja hyvin nuoria tyttöjä. Toinen poliiseista on sarjasta aiemmin tuttu Reggie Chase.

Kun nykyhetki ja menneisyys kohtaavat, on sattumilla osansa tapahtumien kulussa, mutta mainiosti Atkinson pyörittää sekalaista joukkoaan henkilöitä, joista jokainen taustoitetaan ja kuvataan yksilöllisesti, ei tyyppinä, sekä kuljettaa monimutkaisesti risteäviä juoniaan. Aina välillä tarina tuntuu hetkeksi lähes katoavan omille sivupoluilleen, mutta pian vyyhti on taas tiukasti kertojan käsissä.

Taitavaa, taitavaa.

Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”