Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale

Doggerland-sarjan toinen osa

Ruotsalainen Maria Adolfsson sijoittaa dekkarinsa kuvitteelliseen Doggerlandin* saarivaltakuntaan, joka sijaitsee Brittein saarten ja Skandinavian välissä. Päähenkilö on poliisi Karen Eiken Hornby.

Myrskyvaroitus (Tammi, 2019; Stormvarning, 2019; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 208 sivua) on Doggerland-sarjan toinen osa. Keskusrikospoliisin etsivä Karen kutsutaan kesken sairausloman ja joulunvieton Doggerlandin pohjoissaarelle eli Noorölle tutkimaan vanhuksen epäilyttävää kuolemantapausta.

Tilanne ei ole Karenille helppo, sillä seudulla asuu hänen sukulaisiaan, joiden luona vietetyistä lapsuuden kesistä hänelle on hyvät muistot, mutta joiden kaikista nykyisistä toimista hän ei poliisina välittäisi tietää.

Pian tapahtuu toinenkin murha. Samaan aikaan Karenin hyvä ystävä kituu väkivaltaisessa parisuhteessa.

Myrskyvaroitus on aivan sujuva, mutta hieman hidassoutuinen dekkari, jossa ei tyylillä eikä kielellä kikkailla. Nautin mielenkiintoisesta fiktiivistä miljööstä ja Karenin sympaattisuudesta ja tavallisuudesta — jollainen hän traagisesta menetyksestään huolimatta on.

*Doggerland on oikeasti ollut olemassa tuhansia vuosia sitten. Se peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle yli 7000 vuotta sitten.

Jackson Brodien paluu

Kate Atkinson ei aikonut kirjoittaa dekkarisarjaa, mutta onneksi kirjoitti. Liian kirkas taivas (S&S, 2019; Big Sky, 2019; suomentanut Kaisa Kattelus; 381 sivua) on viides rikosromaani, jonka pääosassa on erikoislaatuinen ja kiehtova yksityisetsivä (entinen poliisi, entinen sotilas) Jackson Brodie. Iloitsen siitä.

Olen pitänyt suuresti kaikesta brittinykykirjailijoista kiehtovimpiin kuuluvan Atkisonin kirjoittamasta, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Tämän romaanin aiheena on kansainvälinen ihmiskauppa, joten tarina on kaukana kevyestä. Silti sen lukee ilokseen kerronnallisen nerokkuuden ja tarkkavaistoisen ihmisluonteen kuvauksen vuoksi; loistavan suomentajan panosta unohtamatta.

Tapahtumapaikka on pieni merenrantakaupunki. Brodien elämä on sujunut viime aikoina rauhallisesti ja yksin, joskin seurana ovat toisinaan teini-ikäinen poika ja vanha koira. Sitten alkaa tapahtua.

Yhdellä lukuisista kävelyretkistään Brodie päätyy pelastamaan itsemurhakandidaatin merenrantajyrkänteeltä. Käy ilmi, että miestä epäillään vaimonsa murhasta. Kaupungissa asuu myös varakkaan miehen vaimo Crystal, joka epäilee, että häntä seurataan, ja palkkaa siksi Brodien. Crystalin samaan aikaan varhaiskypsä ja  ikäisekseen lapsekas poikapuoli Harry on yksi tarinan hienosti kuvatuista päähenkilöistä, mainio tapaus.

Toisessa kerrontalinjassa kuvataan nuorta poliisiparia, joka kiertää kyselemässä taustatietoja liittyen uudelleen avattuun tutkintaan, johon kytkeytyy paikkakunnan vaikutusvaltaisia miehiä — ja hyvin nuoria tyttöjä. Toinen poliiseista on sarjasta aiemmin tuttu Reggie Chase.

Kun nykyhetki ja menneisyys kohtaavat, on sattumilla osansa tapahtumien kulussa, mutta mainiosti Atkinson pyörittää sekalaista joukkoaan henkilöitä, joista jokainen taustoitetaan ja kuvataan yksilöllisesti, ei tyyppinä, sekä kuljettaa monimutkaisesti risteäviä juoniaan. Aina välillä tarina tuntuu hetkeksi lähes katoavan omille sivupoluilleen, mutta pian vyyhti on taas tiukasti kertojan käsissä.

Taitavaa, taitavaa.