Avainsana-arkisto: rikoskirjallisuus

Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

Mainokset

Kutsui mua Kuusamo…

Ensimmäinen NordicNoir-kirjallisuusfestivaali järjestettiin Rukalla, Kuusamossa 18.-19.1.2019. Voitin lippupaketin Kirsin kirjanurkan arvonnassa ja onnistuin hankkiutumaan blogin vakituisesta asemapaikasta viikonlopuksi noin 450 km pohjoisen suuntaan, kiitos henkilökohtaisen autonkuljettajan. Kannattiko? Minusta kyllä, vaikka istumista kertyikin viikonlopun aikana epäterveellisen paljon.

NordicNoirin rohkea idea oli koota rikoskirjalijoita ja heidän lukijoitaan niin sanotusti korpeen (vaikka Rukalla onkin lähes kaikki palvelut) keskustelemaan rikoskirjallisuudesta monelta kantilta: kirjailijan työstä ja urasta, kirjojen aiheista ja teemoista, rikoskirjallisuuden lajityypistä ja alatyypeistä, kirjojen ja tv-sarjojen suhteesta, nordicnoirin käsitteestä, huumorista rikoskirjallisuudessa, rikollisesta mielestä ja paljosta muusta. Aina ei tosin puhuttu ihan siitä, mitä ohjelmaan oli merkitty, muttei se oikeastaan haitannut.

Parhaimmillaan haastatteluista tuli keskusteluja, kun aikaa oli varattu mukavasti noin 45 minuuttia, joka välillä vähän ylittyikin ja joskus alittui. Illanvirkkuna pidin aikataulusta, jossa ohjelma alkoi klo 17 ja päättyi hieman ennen puolta yötä. Kaikki kolme haastattelijaa/moderaattoria hoitivat hommansa omalla tavallaan; ehkä yksi tyyli olisikin käynyt tylsäksi. Siinä missä neljän naisen paneeli sai perjantai-iltana kevyesti jutustella, joutui kahdeksanmiehinen lauantaipaneeli vallan viihdyttävästi lähes grillatuksi.

Toivon, ettei NordicNoir jäänyt ainutkertaiseksi tapahtumaksi ja ainakin Instagramissa taidettiin ensi vuodelle jotain jo lupaillakin. Jos saa toivoa uusia/lisää kirjailijoita niin tässä joitakin mieleen tulevia: Islannista Arnaldur Indriðason, Norjasta Karin Fossum , Ruotsista Lina Bengtsdotter, Tanskasta Sara Blædel ja Suomesta Eva Frantz.

Tämänkertaisista vieraista vain Ragnar Jonassonia ei ole saatavilla suomeksi. Onkohan joku kustantajista jo tarttunut tilaisuuteen? Haluan lukea erityisesti Hulda-trilogian. Muista mukana olleista, joita en vielä ole lukenut, aion tutustua ainakin Ninni Schulmanin Hagfors-sarjaan ja Stefan Ahnhemin tuotantoon. Toisin kuin aiemmin väitin olen sittenkin lukenut Yrsa Sigurðardóttirilta yhden tai kaksi ensimmäistä suomennosta.

Paikalla oli myös Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden avustaja, joten seuraavasta lehdestä voi lukea vielä lisää.

 

Tammikuun kirjalliset tapahtumat

Vuosi 2019 alkoi niin kuin moni aiempikin kirjallinen vuosi Aapelin päivänä eli 2.1., jolloin perinteisesti jaetaan Kuopion kaupungin kirjallisuuspalkinto Savonia. Sen sai tänä vuonna Heidi Jaatinen romaanistaan Koski (Gummerus). Laaja sukuromaani, joka aloittaa kokonaisen sarjan, on minulla (ainakin vielä) lukematta. Lue lisää ja lisää.

Savonia-palkintoa on jaettu vuodesta 1986 alkaen. En ole osallistunut kuin muutamaan viime vuosien palkintojenjakotilaisuuteen — ne ovat kaikille avoimia ja maksuttomia — mutten ehkä ole kovin väärässä, jos arvelen, että nykyinen tyyli noudattelee perinteitä: Puheiden jälkeen juodaan kakkukahvit. Tunnelma on kaupungintalon kauniin juhlasalin ansiosta juhlava.

Aivan toisenlaisia tunnelmia lienee luvassa viikonloppuna Rukalla, Kuusamossa, kun siellä kokoontuu joukko pohjoismaisia rikoskirjailijoita ja heidän lukijoitaan ihkaensimmäiseen NordicNoir-tapahtumaan. Perinteitä ei (vielä) ole, vaan kaikki on aivan uutta ja varmasti monin tavoin jännittävää. Lue lisää myös Kirsin kirjanurkasta.

Mukana olevista kirjalijoista Samuel Bjørk, Agnete Friis, Kati Hiekkapelto, Antti Tuomainen ja Jens Lapidus ovat sellaisia, joiden tuotantoa olen lukenut. Sen sijaan Ninni Schulmania, Max Seeckiä, Stefan Ahnhemia, Yrsa Sigurðardóttiria, Ragnar Jonassonia ja Erik Axl Sundia en ole (vielä) lukenut, vaikka paljon rikoskirjallisuutta luenkin. Tilanne muuttunee viikonlopun aikana…

 

 

Kolme ruotsalaista rikosromaania

Camilla Greben dekkaria Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017; Älskaren från huvudkontoret, 2015; suomentanut Sari Kumpulainen; 506 sivua) mainostettiin ”vuoden petollisimpana trillerinä”, mutta minä vähän petyin. Emma on vaatekaupan myyjä, jolla on salasuhde firman toimitusjohtajaan. Mies katoaa ja hänen talostaan löytyy nuoren naisen ruumis, jonka pää on hakattu irti. Kolme näkökulmakertojaa vuorottelee eri aikatasoilla. Rakenne on varsin ovela, mutta juoni voisi olla jännittävämpi melkoisesti tiivistettynä. Ja miksi kaikilla henkilöillä pitää olla niin valtavan suuria ongelmia?

Luvattu maa (Otava, 2017; Det förlovade landet, 2016; suomentanut Emmi Jäkkö; 380 sivua) on Mari Jungstedtin Kanaria-sarjan toinen osa. Tarinan käynnistävän rikoksen uhri on Gran Canarialle eläkepäiviksi muuttanut ruotsalainen Linda Andersson, jonka puoliso Bengt ei krapula-aamuna ole varma, onko herännyt tappajaleskenä vai vain leskenä. 1950- ja 1970-luvuille sijoittuvat takaumat paljastavat, että verityön taustalla on jotakin muuta kuin eläkeläispariskunnan humalainen riita. Onko saarten itsenäistymisliike aktivoitunut vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen vai onko motiivi henkilökohtaisempi? Gotlanti-sarjan tavoin viihdyttävyys on etualalla, mutta Jungstedt ottaa myös kantaa muun muassa turismin haittapuoliin ja ikäviin lieveilmiöihin. Päähenkilön keski-iän kriisistä en olisi välittänyt lukea näin paljon.

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (Johnny Kniga, 2017; Störst av allt, 2016; suomentanut Tarja Lipponen; 414 sivua) sai parhaan rikosromaanin palkinnon Ruotsissa, jossa dekkarin kärki on korkeatasoinen ja laaja, joten siltä sopi odottaa paljon. Alun takertelun — onko tämä sittenkin nuortenkirja? saako päähenkilö ärsyttää näin paljon? — jälkeen ennakko-odotukset palkittiin. Oikeussalidraaman syytettynä on hyvän perheen tytär ja kouluampuja Maja. Tuokin on jo juonipaljastus ja se kertoo tästä kirjasta paljon. Tarinaa puretaan auki molemmista päistä. Kiehtova ja fiksu, mutta myös raivostuttava minäkertoja on oikeuden edessä, mutta kuka ampui ketä ja miksi?

grebejungstedt

Dekkariviikko 2018: 7 — Ruotsin Happy Valley

Annabelle (Otava, 2018; Annabelle, 2017; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 365 sivua) on Lina Bengtsdotterin palkittu dekkari, jonka miljööstä ja tapahtumista tulee mieleen ironisesti nimetty hieno brittiläinen tv-sarja Happy Valley. Siinä yorkshirelaisen pikkukaupungin poliisin todellisuutta ovat muun muassa huumeet, omaisuusrikollisuus ja ei-toivotut teiniraskaudet. Sekä Happy Valleyssä että Annabellessa kaikki keskeiset henkilöt ovat naisia. Sellaisesta on populaarikulttuurissa huutava pula.

Bengtsdotterin teos sijoittuu pieneen — ja todelliseen — Gullspångin ruotsalaiskylään, jossa 17-vuotias Annabelle katoaa kesäisenä yönä. Tukholmasta lähetetään tapausta selvittämään nopeasti urallaan edennyt nuori rikostutkija Charlie Lager, joka on kotoisi Gullspångista. Työkeikka tarkoittaa hänelle myös palaamista lapsuus- ja nuoruusmuistoihin, jotka ovat kaukana idyllistä.

Annabelle on jännittävä, surullinen ja taidokas rikosromaani. Ei mitään kevyttä kesähöttöä, muttei perustelematonta raakuuttakaan.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018