On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.

Valheita ja salaisuuksia, osa 2

Yleisin luonnehdinta Ruth Rendellistä on varmaakin ”psykologisen jännityksen mestari”. Ja mikäpä siinä – tottahan se on. Meillä paremmin, ainakin alunperin, komisario Wexfordistaan tunnettu brittikirjailija nimittäin todella hallitsee ihmissuhteiden ja ihmismielen koukeroista ammentavan (rikos)romaanin genren.

Tuore suomennos Veden lumo (Gummerus) ei minun listoillani nouse aivan samalle tasolle kuin esimerkiksi loistava Hepokatti tai hieno Nokikolarin poika, mutta hyvä romaani se silti on, tarina

  • Heatherista ja Ismaysta, kahdesta sisaruksesta, joiden elämää varjostaa nuoruusvuosien vaiettu salaisuus siitä, miten isäpuoli oikein hukkui kylpyammeeseen
  • sisarusten Beatrix-äidistä, joka on aivan sekaisin ja elää omassa todellisuudessaan
  • sisarusten Pamela-tädistä, joka huolehtii sairaasta siskostaan, ja etsii miestä elämäänsä – huonoin tuloksin
  • Heatherin poikaystävästä Edmundista, peräkammarinpojan brittiversiosta, joka päättää vihdoin katkaista napanuoran
  • Edmundin luulosairaasta äidistä Irenestä
  • Ismayn narsistipoikaystävästä Andrewsta
  • Andrewn toisesta tyttöystävästä Evasta, jolla on ilmeisesti hattaraa aivojen paikalla
  • Irenen jonkinlaisesta ystävättärestä tai avustajasta Marionista, joka on koko romaanin merkillisin hahmo – kaduilla tanssahdellen ja loikkien etenevä ikuiseen tyttöyteen jymähtänyt nelikymppinen nainen, joka jatkuvasti etsii kepulikonsteja elääkseen leveämmin, ei kaihda myrkytystäkään, mutta löytää yllättäen jotain paljon tuottoisampaa
  • Marionin addikti-roskidyykkari-kerjäläisveljestä Fowlerista, joka havittelee siskonsa asuntoa
  • Marionin erilaisista ”avustettavista” kuten huvittuneesta herra Husseinista ja kaneilleen omistautuneesta Avicesta

Kyseessä on hienosti kirjoitettu ja oivallisesti suomennettu romaani mm.

  • yksinäisyyden ja rakkaudetta jäämisen pelosta
  • itsekeskeisyydestä ja itsekkyydestä
  • epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta
  • puhumattomuudesta ja luulottelusta
  • kiristyksestä ja uhkailusta
  • sisaruskateudesta ja sisarusrakkaudesta 
  • murhista

Kaikessa kieroudessaan kertakaikkisen viihdyttävää brittilaatua.

Agathan tyyliin tuntureilla

Norjalainen Anne Holt on nostanut dekkarissaan 1222 (Gummerus, 2008) jälleen päähenkilöksi Hanne Wilhelmsenin, vaikkei tämä enää poliisi olekaan. Pyörätuolilla liikkuva, halvaantunut Hanne, joka on matkalla Oslosta Bergeniin, joutuu näet evakkoon syrjäiseen, 1222 m korkeudessa sijaitsevaan tunturihotelliin, niin kuin kaikki muutkin raiteilta suistuneen junan matkustajat – mukaanlukien sala(perä)isen lisävaunun matkustajat.

Vaikka jo myrsky tuo teokseen oman jännityksensä, tapahtuu hotellissa pian murha jos toinenkin, eikä Hanne pääsee pakoon rikostutkijan luontoaan. Eristetyssä, vieraiden ihmisten muodostamassa piirissä hän joutuu myös kommunikoimaan enemmän kuin vuosiin, jopa solmimaan ihmissuhteita, vaikkei halua tuntea mitään tarvetta sellaiseen.

1222 on kunnianosoitus klassiselle dekkarille, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nyky-Norjaan. Ei teoksessa syyttä viitata Agatha Christien 10 pieneen neekeripoikaan, onhan molemmissa tapahtumapaikkana rajattu, suljettu alue, jossa alkaa tapahtua murhia. Väkeä Holtin romaanissa on sentään reilusti kymmentä enemmän, ja murhaajakin löytyy ennen kuin koko joukko on päässyt hengestään.

Paitsi kevyehko ja varsin viihdyttävä dekkari, on 1222 myös eräänlainen pienoiskuva Norjasta ja norjalaisista, jotka yltäkylläisyydessään ovat tulleet itsekkäiksi ja ahneiksi, vain omaa etuaan ajaviksi ja haluttomiksi auttamaan muita.