Risteily Välimerellä

Pauliina Susi sai viime vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolangan trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). Seireeni (Tammi, 2017; 522 sivua) jatkaa samojen henkilöiden parissa mutta Helsingin sijaan läntisellä Välimerellä.

Leia Laine on siskonsa Ripsan kanssa tämän maksamalla viikon luksusristeilyllä Barcelonasta Marseilleen, Monacoon, Pompeijiin, Mallorcalle ja takaisin Barcelonaan. Siskoksilla on hyvin erilainen asenne elämään ja maailmaan. Huoleton ja puhelias Ripsa haluaa vain lomailla ja hurvitella, vakavamielisen ja pohdiskelevan Leian huomio kiinnittyy heti niin suomalaistelakalla rakennetun laivan muovisuuteen kuin laivahenkilökunnan olosuhteisiinkin.

Paitsi lievästi huono omatunto vaivaa Leiaa Takaikkunan tapahtumista johtuen myös jatkuva tunne siitä, että joku seuraa häntä. Eikä perusteetta. Koska lukija tietää sen paljon ennen Leiaa, on kirjassa vähemmän jännitystä kuin dekkarilta toivoisi. Leiaa huolettaa myös kotiin yksin jäänyt Viivi-tytär ja siihenkin on syynsä — jälleen lukijan tieten, mutta Leian ei.

Varsinainen jännitys nouseekin toiselta alukselta, pikkuruiselta purkilta, jolla 11-vuotias syyrialaistyttö vanhempineen muiden pakolaisten lailla yrittää selviytyä hengissä ihmissalakuljettajien ja meren armoilla. Kontrasti niin kaikkia mahdollisia palveluita kuin nöyristelevää 24/7-henkilökuntaakin tarjoavan 5000 matkustajan huviristeilijän ja jätösämpärinlemuisen, väkivallalla hallitun, ränsistyneen pakolaispaatin välillä on räikeä.

Romaanilla on pituutta hieman liikaa. Enimmäkseen se johtuu siitä, että kirjailija sortuu toisinaan esitelmöimään danbrowntyyppisesti henkilöidensä suulla eli kirjoittaa Leian ja Marinan, laivatuttavuuden, joka on aivan muuta kuin päältä näyttää, paasaamaan hieman liioitellen. Globaali eriarvoisuus tulee kyllä oikein hyvä esille muutenkin, rautalangasta vääntämättä.

Teoksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava niin kuin Takaikkunankin. Leia Laine on dekkarigenressä mukavan erilainen päähenkilö, josta luen oikein mielelläni vielä lisää — vaikka hän vähän paasaisikin.

 

Sininen valo läppärin yläreunassa

Pauliina Suden Takaikkuna (Tammi, 2015; 555 sivua) sai Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, joten odotukseni sen suhteen olivat (liian) korkealla. Valitettavasti hieman petyin, vaikka kyseessä kelpo jännäri onkin.

Päähenkilöitä on useita ja heidän välilleen kudotaan monimukainen verkko.

Sosiologi Leia Laine joutuu verkkourkinnan — sekä tietokoneen että puhelimen kautta — ja niin digitaalisten — varastetuksi ilmoitettu luottokortti, tyhjennetty bussikortti, muokatut terveystiedot — kuin lopulta fyysistenkin hyökkäysten kohteeksi. Alussa hän on täysin tietämätön siitä, että ylipäänsä on uhri; niin kuin kuka tahansa puhelimen ja tietokoneen peruskäyttäjä kai olisi. Vaikka ehkä siihen nettikameran valoon olisi kannattanut kiinnittää heti huomiota… Lopussa Leia saa pelätä niin oman kuin teini-ikäisen tyttärensäkin hengen edestä.

Urkinta ja jahti liittyvät toisen keskeisen henkilön eli Viivi-tyttären nettihölmöilyyn, mutta sitä ei tiedä äiti eikä tytär. Huomio kiinnittyy nimittäin ensin siihen, että Leia on juuri esiintynyt televisiossa ProMen-nimisen seksipalveluita ostavia miehiä auttamaan pyrkivän hankkeen toiminnanjohtajana ja saa päälleen valtavan määrän netin enemmän ja vähemmän sekopäisten kommentoijien lokaa, jota kaikenmaailman trollit innoissaan lietsovat.

Kolmas näkökulmahenkilö on Land-o-niminen verkkovelho, joka rankan avioeron jälkeen kaipaa poikaansa ja elää monitoreiden keskellä sotkuisessa pikkukolmiossa käyttäen kaiken aikansa ilmeisen tuottoisaan hakkerointiin. Hänen kauttaan näytetään, ettei kukaan, joka käyttää nyky-yhteiskunnassa mitään tietoverkkoja, ole suojassa verkon roistoilta. Suojautuakseen muilta kaltaisiltaan nörtti itse maksaa aina käteisellä eikä huoli minkäänlaisia jäsenkortteja, mutta riittääkö se, jos on kuitenkin esimerkiksi rekisteröinyt auton, vieläpä kalliin ja huomiotaherättävän?

Neljäs päähenkilö on vastenmielisen puolueen vastenmielinen tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä Savosta. Kotona ovat nuori vaimo ja lapsikatras, pääkaupungissa vastapainoksi komenteleva avustaja Valtti Nyman, ravintoloiden houkutukset ja poikamiesboksin yksinäisyyttä lievittävä nettiseksi.

Takaikkuna on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ajankohtainen, yhteiskunnallinen trilleri. Mutta jännitystä tarinaan ei oikein synny, koska näkökulmat vaihtelevat liikaa ja lukijalle paljastetaan niin paljon enemmän kuin henkilöille. Ministerin perheasiat eivät lopulta liity oikein mihinkään; romanikerjäläisepisodista puhumattakaan. Muutakin pientä sälää on sen verran liikaa, että romaani on paisunut liian laajaksi. Olisin arvostanut tiivistämistä.

P. S. Susi on käyttänyt runsaasti lähdekirjallisuutta Internet-ajan rikoksiin liittyen ja niin autojen kuin kipsaamisenkin asiantuntijoita. Harmi, ettei myös murreasiantuntijaa. Miemittelyalueelta Kuopioon muuttaneena minua häiritsee, että kuopiolaisministeri puhuu ja kuulee mietä ja sietä vaalipiirissään piipahtaessaan.