Toukkainvaasio Kuopiossa

Emma Luoma sijoittaa toisen romaaninsa Perhosten aika (Myllylahti, 2021; 389 sivua) Kuopioon, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Kaikki alkoi toukista. Parin viikon aikana niitä oli löydetty yliopistolta, keskustan hotelleista ja niin monesta asunnosta, etten enää pysynyt laskuissa. Mutta siinähän löytyi, oli tuholaisia ollut ennenkin. Luteita, turkiskuoriaisia, vaatekoita ja mitä niitä nyt oli. En aikonut antaa muutaman ötökän pilata hyvää kesää. En ainakaan toukkien.

Mutta niin vain tekevät, pilaavat kesän – ja kaiken. Toukat osoittautuvat yöperhosen toukiksi; eivätkä ihan tavallisen sellaisen, vaan ihmiselle vaarallisen.

Kirjan päähenkilön Viimalle tilanne on vaikeampi kuin muille, sillä hän kärsii – muun ohella – perhoskammosta, joka johtaa paniikkikohtauksiin. Tatuointistudiossa työskentelevä, lävistyskoruja kilisevä nuori mies liikkuu mieluiten skeittilaudalla ja asuu tyttöystävänsä Tuikun kanssa – kunnes on pakko lähteä toukkaevakkoon.

Toinen Viimalle tärkeä ihminen on paras ystävä Oula, joka on valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Poikien menneisyydessä on tapahtunut jotakin kauheaa, sellaista mikä näyttää etäännyttäneen heidät sisaruksistaan. Nyt heitä on kuitenkin majapaikan toivossa lähestyttävä. Vanhemmat loistavat tässä teoksessa poissaolollaan.

Viiman näkökulman rinnalla tarina etenee Gotsu just nyt -nimisen nettifoorumin keskustelujen ja (aluksi nimettömän, mutta sittemmin tutuksi tulevan) Toukkatutkijan päiväkirjan avulla. Siten saadaan yleisempää informaatiota toukkainvaasion etenemisestä ja sen aiheuttamista viranomaistoimenpiteistä sekä tutkimustiedon karttumisesta.

Jos Luoman esikoinen Vain huonoja vaihtoehtoja (2019) oli mielenkiintoinen yhdistelmä jännitystä ja sairaalasarjaa, on toinen romaani paitsi katastrofikuvaus nuorista aikuisista, joilla olisi tarpeeksi ongelmia ilman luonnonvitsaustakin, myös ja etenkin romaani ystävyydestä ja rakkaudesta.

Jos kärsit voimakkaasta ötökkäkammosta tai pandemia-aika jo valmiiksi ahdistaa, kannattaa tämän kauhun liepeitäkin hipovan kirjan lukemista siirtää tuonnemmaksi.

Kuuskytluvun Kuopiossa

Kulmakaupan naiset (Tammi, 1999; 301 sivua) on Marja-Leena Tiaisen 1960-luvun puolivälin Kuopioon, erityisesti Linnanpellolla sijaitsevaan Kulmakauppaan, sijoittuva romaani. Päähenkilöinä on joukko eri-ikäisiä naisia, joiden elämää seurataan noin vuoden ajan. Jokaisella on omat murheensa ja onnensa; surut useinkin suurempia kuin pienet ilot.

Maila Jäntti on pitänyt kauppaa miehensä Sepon kanssa, mutta jäänyt eron jälkeen kauppiaaksi ja 10-vuotiaan pojan kanssa yksin, kun kauppaedustajaksi ryhtynyt mies on perustanut uuden perheen Helsinkiin. Vanhanaikainen ja remontin tarpeessa oleva ruoka- ja siirtomaatavarakauppa on tiukoilla, kun lähistölle avattu uusi itsepalvelumyymälä vetää asiakkaita, ja terveystarkastaja huomauttaa milloin mistäkin epäkohdasta.

Kotiinkuljetuksen avulla pikkukauppa saa toistaiseksi pidettyä joukon uskollisia asiakkaita, mutta vähitellen Mailan on harkittava siitä luopumista ja joko isäntämies Kyöstin kosintaan suostumista tai palkkatyötä; kauppiaana hän tienaa itselleen vähemmän kukaan pienipalkkaisista työntekijöistään.

Kaupan juoksutyttönä painavia kasseja naapurustoon raahaa Mailan pikkusisko Eeva-Liisa, joka haaveilee Ateneumiin pyrkimisestä ja saa siihen kannustusta taidemaalarilta, jolle käy viemässä tilattuja tavaroita. Onnenonkijatyyppinen, kevytkenkäinen Soili tulee kauppa-apulaiseksi, kun tarinan ainoa sopuisasta perhe-elämästä nauttiva henkilöhahmo Kerttu joutuu pitkälle sairauslomalle. Toisen myyjän Helinän elämäniloa ja -piiriä rajoittaa mustasukkainen ja humalassa väkivaltainen puoliso.

Tiaisen kirjoittama ajankuva on yksityiskohtainen ja aito. Hän luo sitä muun muassa elokuvien, musiikin, vaatteiden, paikkojen ja elävästi kuvattujen tilanteiden kautta.  Kuopion uusi teatteritalo (1963) on lähes uusi ja jonkun mainitaan pari kesää aiemmin nähneen Rollarit Yyterissä (1965). Muistan maitopussit, joihin Mailan kaupassa juuri siirrytään irtomaidon myynnistä, mutta muuten romaani kuvaa vuosikymmentä, josta minulla on vain hataria muistikuvia. Tiainen näyttää mukaansa tempaavan tarinan ja kiinnostavien henkilöiden kautta myös sen, miten elinaikanani vaikkapa yleinen elintaso on parantunut, asuminen väljentynyt ja sen taso noussut, naisten asema (lähes) tasa-arvoistunut ja yhteiskunta muutenkin nykyaikaistunut.

Romaani kuvaa paitsi pää- ja sivuhenkilöidensä elämää myös muuttuvaa yhteiskuntaa, jonka ilmiöitä ovat niin avioerot, kaupungistuminen kuin vanhempien yhteiskuntaluokasta irtautuminenkin. Luontevasti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja realistinen romaani puolen vuosisadan takaisista ajoista, joista toisaalta on ikuisuus ja toisaalta vain silmänräpäys.

P. S. Henkilökohtaisesti teos on minulle jonkinlainen merkkitapaus siksi, että sitä lukiessa kohtasin ensi kerran romaanin sivuilla oman nimeni: Mailan ex-miehen Sepon ja tämän uuden vaimon Auran tyttären nimi on Tuulevi. Meitä on vähän: Tuulevi-nimi on annettu 435:lle lapselle, joista suurin osa, 307, 1960-70-luvuilla, mutta se ole (koskaan ollut) nimipäiväkalenterissa. Itse elin parikymppiseksi ennen kuin kohtasin ensimmäisen kaiman.

Kuopiossa elokuussa 1968

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja paranee kirja kirjalta. Sarjan seitsemäs osa Tankkien kesä (Otava, 2016; 412 sivua) on upeasti kirjoitettu, taitavan moniääninen ja pakahduttavan tosi romaani muutamasta helteisestä kesäpäivästä savolaisessa pikkukaupungissa Euroopan hulluna vuonna 1968.

Tankit jyräävät Prahassa ja moni muistaa vielä tankkien jyrinän vuonna 1944. Eräänlaiset tankit jyräävät myös suomalaisia kaupunkeja, kun puutalokortteleita tuhotaan ja kerrostaloja rakennetaan tilalle suurten maaltamuultoaaltojen vuoksi. Kaikille ei riitä työtä Suomessa ja toiset lähtevät Ruotsiin — niin kuin pikkuisen Hillan vanhemmat. Kähkönen on aina ollut taitava asettumaan lapsen näkökulmaan — loistavana esimerkkinä sarja edellinen romaani Hietakehto — eikä tämän romaanin lapsihahmo, Anna ja Lassi Tuomen hoiviin jätetty pikkuinen jätä kylmäksi sen enempää minua kuin  muuten niin kovapintaisia isovanhempiaankaan.

Romaani luullakseni toimii hyvin, vaikka Kähkösen moninaiseen henkilöiden joukkoon tutustuisi vasta nyt, mutta jotenkin luulen, että aiemmat osat lukenut saa enemmän. Itse aloitin Hietakehdosta, jonka jälkeen oli luettava koko sarja. Ehkä Mustista morsiamista ei edes kannata aloittaa, en tiedä. Sen tiedän, että Kähköstä kannattaa lukea.

Romaanilla on monta kertojaa ja jokaiselle heistä Kähkönen kirjoittaa taitavasti oman äänen, oman näkökulman, omat mielipiteet ja omat näkökulmat menneeseen ja nykypäivään. Miten paljon Kähkönen onnistuu kertomaan sanoillaan ja miten paljon vielä rivien välissäkin on luettavaa. Kun ulkopuolista kertojaa ei ole, vaan tarina etenee preesensissä jokaisen kertojan kautta, kietoutuvat tapahtumat useisiin eri näkökulmiin, muistoihin ja ajatuksiin kiihkeän vastustamattomalla tavalla. Häkellyttävän, koukuttavan, tunteikkaan taitavaa.

En mahtunut saliin, kun Kähkönen kertoi kirjastaan Kuopion kaupunginkirjastossa 20.9. Täytyy yrittää uudelleen 10.10. Voit kuunnella kirjailijan lyhyen haastattelun myös Yle Areenasta.