Iskästä ja lapsuudesta

Missä isä on? (Huippu, 2022; Vati, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 203 sivua) on itsenäinen mutta tavallaan jatkoa Monika Helferin Roskaväkeä-teokselle. Teos on edeltäjänsä tavoin romaani, muistelma, muistelmaromaani, romaanimuistelma.

”Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin.”
”Toden vain keksityn?”
Sanoin: ”Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?”

Isä tai iskä (Vati) oli hiljainen mies, jolla oli sotamuistona jalkaproteesi. Hän toimi Itävallan vuoristossa sotainvalidien toipilaskodin johtajana.

”Jos tietää, mitä joku ajattelee, voi sen nähdä hänen kasvoiltaan”, äitipuoleni sanoi.
”Ei hänen”, minä sanoin. ”Hänen kasvoiltaan ei voinut koskaan nähdä mitään.”

Isä myös kokosi itselleen kirjaston. Ensin toipilaskotiin, sitten omaansa, aina itselleen.

Tiesin kyllä sen, että isämme saattoi olla kirjariippuvuudessaan häikäilemätön. Muista piittaamaton. …kun äitimme oli jo kuollut ja isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja me kökötimme Bregenzissä ahtaassa asunnossa ja kun isä oi töissä verotoimistossa ja kaunisteli vapaa-ajallaan pimeästi veroilmoituksia, hän käytti nuo rahat yksinomaan kirjoihin. …sillä, mistä rahat tulivat, oli vähemmän merkitystä kuin sillä, mihin ne käytettiin.

Äidin kuoleman jälkeen lasten elämä muuttuu täysin. He saavat kodin tädin ennestään ahtaasta kaupunkiasunnosta. Puolisonsa kuoleman jälkeen isä katoaa pitkäksi aikaa lastensa elämästä.

Helfer kirjoittaa koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Teos on pieni suuri tarina onnellisen lapsuuden lopusta ja vanhempien menetyksestä sekä vaiteliaasta miehestä, joka rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt muistelen sitä, minusta tuntuu, että aina ollessani hänen kanssaan kirjastossa ulkona satoi, sisällä me emme enää olleet tässä maailmassa, hän sytytti valot ja kirjojen selkämyksille laskeutui taianomainen hohde.

Panttivankidraama

Simone Buchholzin Chas Riley -sarja ei kuulu tavanomaisimpien rikoskirjojen kastiin ja onkin siksi vallan loistavaa luettavaa niin dekkarien ystäville kuin niihin epäilevästi suhtautuvillekin.

Hotel Cartagena (Huippu, 2022; Hotel Cartagena, 2019; suomentanut Anne; Kilpi; 281 sivua) on sarjan viides suomennos. Tällä kertaa kyseessä on panttivankitilanne.

Kolmekymmentäseitsemän ihmistä. Me kymmenen, sitten kaksi baarimikkoaja heidän naispuolinen kollegansa, huoltomies, lisäksi vielä kaksi todella nuorta miestä, jotka ovat olleet koko ajan yksin, neljä noin kolmekymppistä tyyppiä, joiden naiset lähtivät, kaksi keski-ikäistä miestä ja yksi nainen, joka näyttää kuuluvan toiselle edellä mainituista miehistä, ja sitten vielä kaksi tyyppiä kalliissa puvuissaan.
Plus kaksitoista sieppaajaa.
Tämä on asetelma. Tällä pelataan.

Takaumissa nuori Henning Garbarek nousee 1980-luvulla Hampurin satamassa Kolumbiaan lähtevään laivaan. Cartagenassa hän päätyy juhliin, joiden jälkeen koko elämä muuttuu. Hän on rikollisten armoilla. Vuosikymmenten kuluttua koittaa koston hetki.

Saksalainen ja kitara.
Muusikko, baarinpitäjä, hyvä aviomies ja isä.
Koko kaupunki tuntui pitävän hänestä, ja usein hän unohti, kenelle hän itse asiassa työskenteli ja mihin aineeseen hän oli kätensä liannut.

Hän ei ajatellut koskaan irrottautuvansa. Eihän hän ensinnäkään ollut oikeasti edes mukana. Ja toisekseen huumekaupasta ei irrottauduttu, …

Korkean rakennuksen huipulla hotellin baarissa samaisessa satamassa vietetään etsivä Fallerin syntymäpäivää ja mukana on myös syyttäjä Chas Riley. Kaksitoista aseistautunutta miestä ottaa panttivangeikseen baarin henkilökunnan ja asiakkaat. Kuka tai ketkä seurueesta ovat heidän kohteensa?

Ulkopuolella poliisien keinot ovat vähissä, mutta myös baarin dramaattisessa asetelmassa poliiseilla, syyttäjästä puhumattakaan, on sivustaseuraajan asema. Onko juhlista myöhästyneellä Ivo Stepanovicilla mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen?

Napakalla ja omalaatuisellaan tyylillään Buchholz on jälleen luonut huikean romaanin, jossa kaikki on kohdallaan. Ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Jopa runollinen kuumehourekohtaus on täysin paikallaan tässä erikoislaatuisessa rikostarinassa.

Oi.
Klatsche on tullut kyytiin.
Hän istuu vieressäni.

tai siis en sinusta, hän sanoo.
ei sinusta voi kukaan pitää huolta
sinähän tee joka tapauksessa
mitä haluat
rakkaudestamme
yritin pitää huolta
ja miten yritinkään
miten taistelinkaan
uudelleen ja uudelleen
mutta sitten aina sinä
ja sinun liekehtivä jäämiekkasi
seisoin hiljaa paikallani
torjuin iskut
en väistänyt

Lisää, bitte.

Perinteinen dekkari pilke silmäkulmassa

Robert Thorogoodin dekkari Thamesjoen murhat (Siltala 2022; The Marlow Murder Club, 2021; suomentanut Hilkka Pekkanen; 335 sivua) on mainio perinteinen brittidekkari.

Jos joku olisi siellä nimenomaisella hetkellä ollut ulkona joella ja sattunut vilkaisemaan Judithin taloa kohti, hän olisi nähnyt hyvin lyhyen ja mukavanpullean kahdeksaakymmentä lähentelevän naisen seisomassa ilkialasti erkkeri-ikkunassa harmaa tukka pörrössä sojottaen ja viitta harteilla kuin supersankarilla ainakin. Ja supersankari hän monella tapaa olikin.
Hän ei vain tiennyt sitä vielä.

Päähenkilö Judith Potts on selvästi sukua Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan reippaille vanhoille naisille, mutta myös kuin Alan Bradleyn dekkarien Flavia de Luce ikääntyneenä viilettäessään viitanhelmat heiluen polkupyörällään.

Judith asuu yksin valtavassa talossa Thamesjoen rannalla ja viettää leppoisaa elämää muun muassa viskin naukkailemisen, palapelien kokoamisen ja ristisanatehtävien laatimisen parissa ja pulahtaa päivittäin alastomana jokeen. Rauhalliset päivät vaihtuvat kuitenkin salapoliisityyppisiin seikkailuihin, kun Judithin naapurissa tapahtuu rikos.

Poliisi ei ensin usko, että Judith kuuli laukauksen, mutta kun tuo taidegalleristi sitten löytyy kuolleena, tutkintaa päätyy johtamaan nuori rikosylikonstaapeli Tanika Malik. Hän ei usko murhateoriaan, vaan onnettomuuteen.

Kun murhia sitten tapahtuu lisää, hyväntahtoisen epäileväinen Tanika suostuu ottamaan vastaan apua Judithin, kirkkoherran vaimon/assistentin Becks Starlingin ja koiriennulkoiluttaja Suzie Harrisin muodostamalta amatöörietsiväkolmikolta.

Kolmikon vasemmanpuoleinen jäsen oli täydellinen kotiäiti, jolla oli kepeä kampaus, farkkuleggingsit ja liivi. Oikeanpuoleinen oli tukevarakenteinen ja jykevä kuin tammi, ja hän askelsi ja oli pukeutunut kuin olisi lähdössä merille Aarresaaren Pitkä John Silverin kanssa. Näiden kahden välissä oli omalaatuinen taiteilija, joka ei ollut paljon leveyttään pitempi…

Dekkarin juoni ei ole erityisen mieleenpainuva tai huippukekseliäs, mutta varsin toimiva. Parasta kirjassa ovat mainiot päähenkilöt ja kiinnostava tapahtumapaikka.

Kokonaisuus oli kuin idyllinen pikkukaupunki suklaarasian kannessa ja olisi sopinut mainiosti palapelikuvaksi.
Eniten Judith piti Marlowissa siitä, että kaupunki oli paljon muutakin kuin maalauksellinen pääkatunsa. Rautatieasemalta pääsi junalla Lontooseen, vaikka asemarakennus olikin pelkkä koppi. Laitakaupungilla oli myös kukoistava teollisuus- ja liikealue…

Leppoisaa luettavaa, muttei silti mitään höttöä.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

EAHIL 2020

Be Open Act Together

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

%d bloggaajaa tykkää tästä: