Terroristin tarina

Tytön menneisyyteen mahtui sen verran repeämiä, että Anna antaisi hänen parsia niitä täällä maalla. Siihen on heillä totuttu.

– Se kantaa sisällään jotakin karismaa, eno selventää ajatuksiaan siskolleen astuttuaan keittiöön. – Että ihan kuin Julia olisi jotenkin sen likan lumoissa.
– Surua se tyttö kantaa, toteaa Anna ja kuullottaa kuutioidut varsisellerit pannun pohjalle lorautetussa öljyssä.

Marianna Stolbowin esikoisromaani Surua se tyttö kantaa (Teos, 2019; 198 sivua) on runollinen romaani epärunollisesta aiheesta.

Idealistiset opiskelijanuoret nousevat vastustamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, mutta mielenosoitukset johtavat äärimmäisyyksiin. Ainakin niin väitetään.

Aatteellisuuden muuttuessa fanatismiksi kauniista unelmasta muotoutuu kauhukertomus, jonka kirjailija on pukenut frakmentaariseen asuun.

Tarina on virrannut lävitsemme lukuisia kertoja, tuomitut ja vapautetut tiedetään, mutta vieläkään ei ole löydetty polkua, jonka kautta Ruut lopulta oikaisi. Vieläkään ei ole oivallettu, kuka puhui totta. Ja mikä on todempaa, Ruutin lento vai se, ettei vauraalla maalla ollut varaa avittaa vähäosaisia sen verran ettei leipää tarvitsisi jonottaa?

Kirjan teksti on makuuni hieman liian runollista, abstraktia ja häilyvää. Paikoin sellainen pitää otteessaan, mutta toisaalta saa myös aika helposti ajatukset lipsumaan. Haastava kirja.

Poikkeus: Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

Taidemaailman Ethan Hunt, Bruce Wayne ja Smaug yhdessä pienessä naisessa

… hän on järkyttävän älykäs. Ja maailman ehdottomasti ja kiistattomasti paras taideväärennösten tunnistaja. Kukaan tai mikään ei vedä vertoja hänelle. … Hän aloitti taidehistorian opinnot Firenzen yliopistosta 16-vuotiaana, sieltä hänet kaappasi Vatikaanin museo, mutta kun heille selvisi Saratogan homoseksuaalisuus, he antoivat hänelle potkut, … Siinä vaiheessa jo kaikki Euroopan huippuyliopistot halusivat hänet listoilleen, …

Näin kuvailtu nainen on kaunis, rikas ja älykäs Jackie Saratoga. Hän pystyy taideteoksia kuuntelemalla varmistumaan niiden aitoudesta ja piilottelee vaatteidensa alla liikkuvia tatuointeja, joihin liittyy goottilaisen synkkä sukusalaisuus.

Jackie on San Franciscoon sijoittuvan jännitysromaanin päähenkilö. Salaisuuksien galleria (Tammi, 2019; 331 sivua) on Patricia G. Bertényin esikoisdekkari — ei tosin kovin dekkarimainen sellainen, vaan melkoinen lajityyppien sekametelisoppa.

Elimistö on kompensoinut värinäön puutteen muilla aisteilla tai pikemminkin, hänen aivonsa ovat opetelleet käsittelemään tietoa eri tavalla. … hän sai vasta aikuisena tietää olevansa värisokea. Hänellä ei ole mitään käsitettä väreille, … – Ja silti hän on maailman johtava väärennösasiantuntija.

Jännitysjuoni on suhteellisen yksinkertainen: Lahjakas taiteilija Rodolfo kuoli 30 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jonka järjestämisestä epäiltiin hänen mesenaattiaan. Tapaus ei koskaan ratkennut, mutta nyt tuo mesenaatti palkkaa asianajaja Roberta Spencerin toimiston selvittämään asiaa. Saratoga on Spencerin palkkalistoilla.

Ihmissuhdejuonikuvio on hieman monimutkaisempi. Jackie on salaa rakastunut pomoonsa Robertaan, joka ei halua myöntää edes itselleen olevansa vastavuoroisesti kiinnostunut Jackiesta. Tästä ja romaanin runsaasta henkilögalleriasta saadaan aikaan monenlaisia romaanihenkilöitä vaivaanuttavia ja lukijan kannalta ylidramatisoituja tilanteita.

Kirjan takakannessa mainittua huutavaa maalausta pitää odottaa yli puolivälin:

Se ei puhunut hänelle. Se huusi, ulvoi suorastaan ja vaati hänen huomionsa. Siinä oli edelleen surumielisyyttä, mutta nyt, näin läheltä siinä erottui jotain muutakin. Raivoa tai vihaa. Se ei suuntautunut ulospäin, mutta täytti koko maalauksen.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan inhosin sitä. Loppuun saakka ja ihan kokonaan luin, mutten usko jaksavani toista osaa. Epäuskottavuuksia ja ihmissuhdesoppaa oli minun makuuni liikaa, mutta moni muu varmasti viehättyy paljonkin.

 

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.