Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…

Mainokset

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Naisia joen mutkassa — dekkariviikko 2017: 1

Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (Into the Water, 2017; suomentanut Antti Autio; 415 sivua) alkaa, kun pikkukaupungin joesta löytyy Nel Abbotin ruumis vain vähän aikaa sen jälkeen, kun sieltä on nostettu kuollut teinityttö Katie, joka oli Nelin tyttären Lenan paras ystävä. Onko Nel pudonnut, hypännyt vai työnnetty jokeen, joka kiehtoi häntä suuresti? Miksi Katie päätyi jokeen?

Nelin sisar Julia, joka käyttää nimeä Jules, tulee paikalle pitääkseen huolta sisarentyttärestään, jota ei ole koskaan tavannut. Nuoruudessa tapahtuneiden asioiden vuoksi hän ei ole halunnut edes puhua Nelille, saati tavata tätä. Joki pelottaa Julesia siinä missä se kiehtoi Neliä. Nel kirjoitti kirjaa kaikista niistä naisista, jotka jokeen ovat päätyneet — aina noitina ns. uittotestiin joutuneista alkaen. Siitä pikkukaupungissa ei pidetty.

Paula Hawkinsin Nainen junassa osoitti, että kirjailijalla on hallussa keinot kertoa tarinaa monesta eri näkökulmasta, purkaa juonikiemuroita auki vähä vähältä ja näyttää että todellisuus voi olla eri henkilöille erilainen. Siinä hän on hyvä myös nyt: salaisuudet paljastuvat vähä vähältä, jokaisella on oma näkemyksensä totuudesta ja kokonaisuus muodostuu pienistä paloista, joiden yhteensovittelu voi olla varsin väkivaltaista.

Romaanissa on lukuisia kertojia — luvut on otsikoitu heidän nimillään ja kerrotaan heidän kannaltaan, osa minä-muodossa, osa hän-kerrontana; lisäksi Jules ”puhuu” Nelille — ja kestää aikansa ennen kuin tietää, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa. Tekniikka on koukuttava ja tarjoaa perusdekkaria (jos sellaisia edes on) haastavampaa luettavaa. Tarina ei ole kaunis, mutta kiehtova se on. Henkilöt ole järin mukavia, mutta kiinnostavia kyllä salaisuuksineen, muistoineen, pelkoineen ja toiveineen.

 

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa. Tällä tekstillä olen mukana Maanantaitempauksessa. Lue myös muut päivän postaukset:

dekkariviikko17