Perinteinen dekkari pilke silmäkulmassa

Robert Thorogoodin dekkari Thamesjoen murhat (Siltala 2022; The Marlow Murder Club, 2021; suomentanut Hilkka Pekkanen; 335 sivua) on mainio perinteinen brittidekkari.

Jos joku olisi siellä nimenomaisella hetkellä ollut ulkona joella ja sattunut vilkaisemaan Judithin taloa kohti, hän olisi nähnyt hyvin lyhyen ja mukavanpullean kahdeksaakymmentä lähentelevän naisen seisomassa ilkialasti erkkeri-ikkunassa harmaa tukka pörrössä sojottaen ja viitta harteilla kuin supersankarilla ainakin. Ja supersankari hän monella tapaa olikin.
Hän ei vain tiennyt sitä vielä.

Päähenkilö Judith Potts on selvästi sukua Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan reippaille vanhoille naisille, mutta myös kuin Alan Bradleyn dekkarien Flavia de Luce ikääntyneenä viilettäessään viitanhelmat heiluen polkupyörällään.

Judith asuu yksin valtavassa talossa Thamesjoen rannalla ja viettää leppoisaa elämää muun muassa viskin naukkailemisen, palapelien kokoamisen ja ristisanatehtävien laatimisen parissa ja pulahtaa päivittäin alastomana jokeen. Rauhalliset päivät vaihtuvat kuitenkin salapoliisityyppisiin seikkailuihin, kun Judithin naapurissa tapahtuu rikos.

Poliisi ei ensin usko, että Judith kuuli laukauksen, mutta kun tuo taidegalleristi sitten löytyy kuolleena, tutkintaa päätyy johtamaan nuori rikosylikonstaapeli Tanika Malik. Hän ei usko murhateoriaan, vaan onnettomuuteen.

Kun murhia sitten tapahtuu lisää, hyväntahtoisen epäileväinen Tanika suostuu ottamaan vastaan apua Judithin, kirkkoherran vaimon/assistentin Becks Starlingin ja koiriennulkoiluttaja Suzie Harrisin muodostamalta amatöörietsiväkolmikolta.

Kolmikon vasemmanpuoleinen jäsen oli täydellinen kotiäiti, jolla oli kepeä kampaus, farkkuleggingsit ja liivi. Oikeanpuoleinen oli tukevarakenteinen ja jykevä kuin tammi, ja hän askelsi ja oli pukeutunut kuin olisi lähdössä merille Aarresaaren Pitkä John Silverin kanssa. Näiden kahden välissä oli omalaatuinen taiteilija, joka ei ollut paljon leveyttään pitempi…

Dekkarin juoni ei ole erityisen mieleenpainuva tai huippukekseliäs, mutta varsin toimiva. Parasta kirjassa ovat mainiot päähenkilöt ja kiinnostava tapahtumapaikka.

Kokonaisuus oli kuin idyllinen pikkukaupunki suklaarasian kannessa ja olisi sopinut mainiosti palapelikuvaksi.
Eniten Judith piti Marlowissa siitä, että kaupunki oli paljon muutakin kuin maalauksellinen pääkatunsa. Rautatieasemalta pääsi junalla Lontooseen, vaikka asemarakennus olikin pelkkä koppi. Laitakaupungilla oli myös kukoistava teollisuus- ja liikealue…

Leppoisaa luettavaa, muttei silti mitään höttöä.

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)