Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Salzburg kuoleman ja koston näyttämönä

Ursula Poznanskin ensimmäisen dekkari Viisi teki sen verran hyvän vaikutuksen, että tartuin innokkaasti toiseen Beatrice Kaspary -kirjaan Sokeat linnut (Atena, 2014; Blinde Vögel, 2013; suomentanut Anne Mäkelä), joka esikoisen tavoin sijoittuu Salzburgiin. Postikorttimaisen kauniissa kaupungissa tapahtuu jälleen murhia, vaikka ensin näyttääkin siltä, että runoaiheisen Facebook-ryhmän jäsenet ovat varsin itsemurha-alttiita.

Kun poliisille ensimmäisistä kuolemantapauksista — naisen ja miehen ruumiit leirintäalueella — lisätietoja puhelimessa luvannut mies sitten kuolee ennen kuin ennättää tulla kertomaan enempää, liittyy Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary runoryhmään tekaistulla käyttäjäprofiililla saadakseen sisäpiirin tietoa ryhmäläisistä ja heidän välisistään suhteista.

Sarjan aloitusosa kietoutui kiinnostavasti geokätköilyn ympärille; nyt keskiössä on sosiaalinen media, jossa on helppo esittää ja valehdella, kenties myös manipuloida.

Sokeat linnut ei yllä samaan tiiviyteen ja intensiivisyyteen kuin Viisi, mutta hyvää jännitystä se on. Juonikuviot ja loppuratkaisu ovat kaukana tavanomaisimmista dekkarikliseistä ja tapahtumien taustat raa’assa kohtalonomaisuudessaan lähes oksettavan uskottavia.

(Tämä on ensimmäinen johtolanka.)

Kirjailijan haastattelu Lukulampussa.

Karmaisevat geokätköt

Itävaltalaisen Ursula Poznaskin jännitysromaani Viisi (Atena, 2013; Fünf, 2012, suomentanut Anne Mäkelä) sijoittuu Salzburgiin ja sen ympäristöön.

Päähenkilönä on rikosetsivä Beatrice Kaspary, jolla on kaksi kivaa lasta, rasittava ex-mies, ihana työpari ja typerä esimies. Vähän kliseistä, mutta toimii.

Trilleri alkaa, kun lehmilaitumelta löytyy naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on  tatuoitu karttakoordinaatit. Niitä saadaan jatkossa lisää, kun poliisit joutuvat seuraamaan murhanhimoisen geokätköilijän vinkkejä, löytävät ruumiinosia pakasterasioista ja saavat arvoituksellisia tekstiviestejä.

Viitseliäs lukija syöttää koordinaatit tietoverkon karttapalveluihin ja seuraa rikollisjahtia oikeilla tapahtumapaikoilla. Salzburgin kävijä tunnistaa tekstistä Mirabell-puiston, Mozarteumin ja kadunnimiä.

Herkille ihmisille en tätä teosta suosittele, sillä rikokset ovat erittäin julmia ja raakoja. Mutta jos ei menetä yöuniaan katkottujen sormien ja silvottujen korvien vuoksi ja pitää intentiivisestä, yllätyksellisestä jännityksestä, tämä kirja kannattaa lukea.

(En oikein ymmärrä, miksi kirjan nimeksi on annettu oikeastaan, tai ainakin typografisesti, Vii5i. Onko ajatuksena, että luetaan vii-viisi-i ja mitä se tarkoittaisi?)