Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

• Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
• Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
• Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
• Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Dekkarisarjan avaus Tanskasta

Pohjoismainen dekkari se vain porskuttaa. Kohtalokas merimatka (Aula & co, 2016; Pigerne fra Englandsbåden, 2015; suomentanut Kari Koski; 380 sivua) aloittaa Lone Theilsin kirjoittaman Nora Sand -sarjan. Nora on toimittaja, tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja.

Hän löytää vanhantavarankaupasta ostamansa matkalaukun vuorin alta valokuvia nuorista naisista ja kiinnittää huomiota ainoaan, jossa on kaksi tyttöä yhden sijaan, ja jonka hoksaa taustaseinän tekstin perusteella otetun Englannin ja Tanskan väliä kulkevan laivan autokannella.

Nora saa selville, että tytöt olivat nuorisokodin kasvatteja, jotka katosivat laivamatkalla vuonna 1985. Hän saa hyvän syyn (jota ei juonipaljastusten välttämisen vuoksi parane tässä ilmaista) epäillä, että tapaus voisi liittyä vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan, jonka kaikkia uhreja ei ole koskaan löydetty. Seuraa lievää Uhrilampaat-pastissia, kun Nora vierailee vankilassa murhamiehen luona. Ihan tavallinen sarjamurhaajadekkari tämä ei kuitenkaan ole.

Juoni on hieman poukkoileva, sillä Nora matkustelee Brittein saarten ja Tanskan väliä niin tiuhaan, ettei perässä meinaa pysyä. Se vähän huvittaa, että maiden aikavyöhykkeiden välinen peräti kokonaisen yhden tunnin aikaero, jonka Noran Tanskassa toimiva pomo aina käsittää väärin päin, on puhelimessa isokin ongelma, mutta reissatessa ei.

Tyyli on synkkään aiheeseen nähden välillä jopa luonnottoman kepeä, joten pelätä ei tarvitse — korkeintaan vähän jännittää. Kelpo viihdettä, ei sen kummempaa. Ei aina tarvitsekaan olla.