Kirjallinen piiloleikki

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati (Tammi, 2014; Grand final i skojarbranschen, 2011; suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen; 474 sivua) on satiiri kirjallisesta huijauksesta.

Edustava Lillemor Troj on Ruotsin kirjallisuuden huippunimi, dekkareilla aloittava mutta Akatemiaan saakka päätyvä lehdistön suosikkityttö. Barbro ”Babba” Andresson on ulkonäöstään piittaamaton ylipainoinen nainen hänen kirjojensa takana. Novellikilpailuun osallistumisesta alkanut huiputus hiertää kaksikon välejä vuosikymmenten mittaan moneen kertaan, mutta miten sopimuksesta voisi irtautuakaan?

Ja olisiko Lillemor Trojn romaaneja olemassa ilman jompaa kumpaa naisista, vaikka ulkonäöllä ei olisikaan merkitystä? Babba kirjoittaa käsin vihkoihin ja Lillemor editoi koneella, ensin kirjoitus-, sitten tieto-. Millaista tekstiä Babbalta syntyisi ilman Lillemoria tai toisin päin? Ura jatkuu 1950-luvulta meidän aikaamme, vaikka välirikko seuraa toistaan, sillä loppujen lopuksi he ovat pääsemättömissä toisistaan.

Näin siis romaanissa. Todellisuudessa Babba ja Lillemor ovat saman kirjailijan kaksi puolta, sillä pitkän uran ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutakuinkin tässä romaanissa kerrotuin vaihein tehnyt Ekman on kyllä itse vahvasti mukana tässä huijariparaatissa. Näin noin kahdeksankymppinen kirjailija — ex-akateemikko, joka on toiselta nimeltään Lillemor — tutkailee ja availee lähes kolmenkymmenen teoksen uraansa.

Mainiota luettavaa kirjallisuuden synnystä, kirjoittamisesta, kirjailijana elämisestä, kirjallisista piireistä ja kirjailijan minuudesta kiinnostuneille. Erinomaisen hienosti kirjoitettua ja suomennoksena kauttaaltaan nautittavaa kieltä, mutta luulen, että tämän tarinan olisi voinut kertoa noin sata sivua lyhyemminkin. Tiivistämisen jalo taito ei ehkä kuulu sen enempää Babban kuin Lillemorinkaan vahvuuksiin.

Viihdyttävä mutta myös viiltävä.

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin ”löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.