Isoja asioita

Merete Mazzarellan uusimman teoksen nimi ei ole sen vaatimattomampi kuin Elämän tarkoitus (Tammi, 2017; Om livets mening, 2017; suomentanut Raija Rintamäki; 255 sivua) — alunperin sentään ”Elämän tarkoituksesta”.

Mazzarella ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin, isoihin asioihin. Hän kirjoittaa maailmankuvasta, sattumasta, kohtalosta, valinnasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta, hyvästä elämästä ja siitä, mihin uskoo.

Kirjassaan hän ikään kuin keskustelee lukuisien muiden ajattelijoiden kanssa, lainaa heidän ajatuksiaan, pohtii asioita niiden kautta, mutta aina omaäänisesti ja omilla ehdoillaan.

Apina käveli joen rannalla. Katsoessaan veteen se näki ensimmäistä kertaa elämässään kalan ja huolestui kovasti. ”Tuo raukkahan hukkuu”, se ajatteli, kiskoi kalan päättäväisesti kuiville, laski sen maahan jalkojensa juureen ja seurasi sitä silmä kovana. Kala sätki vimmatusti, mikä sai apinan toiveikkaaksi. ”Nyt se alkaa piristyä”, apina sanoi itsekseen. Hetken kuluttua kala heitti henkensä ja apinaa suretti. ”Olisi pitänyt pelastaa se aikaisemmin”, se tuumi.

Tämä on Mazzarella mukaan ongelma Raamatun kultaisessa säännössä tehdä muille, mitä toivoo itselle tehtävän. Hopeinen sääntö kuuluukin:

Ota selvää, mitä kukin lähimmäisesi toivoo ja tarvitsee, ja yritä tehdä se.

Kultainen sääntö näyttää äkkiä hyvin itsekeskeiseltä.

Siitä en aivan saa kiinni, mitä Mazzarella tarkoittaa kirjoittaessaan näin:

…ei ainoastaan kantaväestön ja maahanmuuttajien täydy suhtautua kunnioittavasti toisiinsa, vaan myös kantaväestön kesken tarvitaan kunnioitusta niitä kohtaan, joilla on toisenlainen näkemys maahanmuutosta kuin itsellä.

Tarkoittaako tuo, että pitäisi kunnioittaa rajat-kiinni-rasisteja? Ei käy.

Mazzarella osaa kirjoittaa suurista teemoista helppotajuisesti. Hän pohtii aiheita aiheita syvällisesti, muttei vaikeatajuisesti, ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja sitoo aihepiirit nykyhetkeen. Teksti haastaa pohtimaan ja ajattelemaan. Tämä (toisin kuin suurin osa lukemastani) on kirja, josta voisin kuvitella keskustelevani vaikkapa lukupiirissä — joskaan en sellaiseen kuulu.

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. … Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.

Ja nimenomaan tuo pohtiminen on silloin tällöin tärkeää.

Elämän tarkoitus lienee elää, sillä

Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Eikä tuo ole Mazzarellaa vaan Ismo Alankoa.

Ja kyllä, myös luku 42 mainitaan.

 

 

 

Mainokset

Entäs jos…

Kate Atkinson on omaperäinen kirjailija, jonka uusin suomennettu romaani Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014; Life After Life, 2013, suomentanut Kaisa Kattelus; 595 sivua) on mielestäni mestariteos.

Teoksen päähenkilö on Ursula, joka syntyy (elävänä tai kuolleena) vuonna 1910 Beaconsfieldissä, Englannissa, kolmantena lapsena Toddin perheeseen, joka on tarinan/tarinoiden keskiössä läpi vuosikymmenten.

Atkinson kertoo Ursulan elämästä monta versiota: ”tappaa” tytön jo lapsena; antaa tämän elää pitkän elämän. Riippuen siitä, miten selviytyy lapsuuden ja nuoruuden erilaisista tapahtumista Ursula päätyy väkivaltaiseen avioliittoon; valitsee uran ja naimattomuuden; avioituu Saksaan juuri sodan alla; kuolee Lontoon pommituksissa; elää vanhaksi; muuttaa Euroopan historiaa; ei koskaan elää päivääkään; hukkuu jo viisivuotiaana.

Atkinson valaisee näillä vaihtoehdoilla ja rinnakkaistodellisuuksilla elämämme sattumanvaraisuutta ja pientenkin valintojen — sekä omiemme että muiden, niin perheemme kuin satunnaistenkin ohikulkijoiden — valtavaa merkitystä elämässämme. Hän kysyy ”entäs jos?”.

Jos ei ole koskaan miettinyt, olisiko tässä ja tällainen ja näiden ihmisten kanssa, jos olisi silloin kerran valinnut toisin, miettii varmasti luettuaan tämän kirjan. Jos taas on miettinyt — niin kuin useimmat meistä uskoakseni ovat — alkaa jossitella omalla elämällään: missä asuisin, jos…; olisinko tavannut puolisoni, jos…; mitä tekisin työkseni, jos… Elämä elämältä herättää paljon ajatuksia ja vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin.

Atkinsonilla on taito kirjoittaa lumoavasti tavalla, joka kaappaa sisälle tarinaan. Se onnistuu häneltä tässä romaanissa yhä uudelleen, kun Ursulan tarina alkaa ja loppuu kerta toisensa jälkeen. Upea kirja!

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja ”sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.