Flavia de Lucen uusin seikkailu

Alan Bradleyn luoma valloittavan ärsyttävä Flavia de Luce on sarjan viidennessä romaanissa edelleen 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka asuu englantilaisessa Bishop Laceyn pikkukylässä 1950-luvulla. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016; Speaking from Among the Bones, 2013; suomentanut Maija Heikinheimo; 410 sivua) kuvaa, kuinka tämä neitietsivä-peppipitkätossu-kombinaatio törmää pääsiäisviikon kunniaksi kirjaimellisesti ruumiiseen.

Flavia notkuu tietenkin uteliaisuuttaan paikalla kirkossa, kun kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin hautaa avataan, jotta sitä voitaisiin pääsiäispyhinä esitellä pyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Haudasta löytyykin yllättäen kirkon urkurin ruumis kaasunaamari kasvoillaan eikä selitystä, murhaajaa tai muitakaan tapauksien mutkia pysty selvittämään kukaan muu kuin Flavia, tuo nerokas pikku kemisti. Kylän poliisi on tapansa mukaan hidasliikkeinen ja oikeastaan vain odottaa pikkuneitimarplen ratkaisevan rikoksen.

Sivujuonena Flavia tutustuu myös erikoiseen henkilöön, josta ei tiedä, onko hän lapsi vai aikuinen, vankina vai suojattuna. Sen sijaan suuren mutta kolkon kotikartanon — joka on postimerkkiharrastukseensa keskittyvän isännän saamattomuuden vuoksi joutumassa vasaran alle — keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger jäävät tällä kertaa aiempaa pienempiin sivuosiin eivätkä isosiskot jaksa enää olla yhtä ilkeitä kuin ennen. 

Isä on aina ollut lähinnä taustaa, mutta nyt hän kertoo peräti kahdesti jotakin mullistavaa. Niinpä Bradley pienin askelin avaa puoliorvon Flavian äitiin liittyvää salaisuuden verhoa. Tavattoman sujuvaa, leppoisaa ja viihdyttävää dekkarikirjallisuutta kaavamaisuudestaan huolimatta.

Mainokset

Nuorten dystopian pauloissa — hetken

kansikuva

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (WSOY; The Hunger Games; suomentanut Helene Bützow) on yksi viime vuosien menestyneimmistä nuorille suunnatuista kirjoista/sarjoista. Ensimmäisen osan eli Nälkäpelin luettuani en pidä sitä ihmeenä, vaikka kyseessä on dystopia. Ja olisiko utopistinen kuvitelma tulevaisuudesta edes uskottava? Ehkä ei. Nälkäpelin kuvaaman maailman voin kuvitella toteutuvan, vaikken sitä toivo.

Eletään tulevaisuudessa, jossa kaikkien mahdollisten katastrofien tuhoaman USA:n raunioille on syntynyt Panem, valtio, jonka pääkaupunki Capitol pitää vyöhykkeisiin jakamaansa muuta maata kurissa, nälässä ja nuhteessa mm. vuotuisen Nälkäpelin avulla. Julmassa tosi-tv-ohjelmassa, jota kaikkien on pakko katsoa, kunkin vyöhykkeen arvalla valitut nuoret osallistujat — poika ja tyttö — taistelevat kuolemaan saakka karuissa luonnonolosuhteissa. Päähenkilö on itsenäinen ja voimakastahtoinen 16-vuotias Katniss Everdeen, joka ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa.

Teos on helppolukuinen, sujuva ja jännittävä, mutta myös väkivaltainen, ontto ja pinnallinen. Henkilöt jäävät pelinappuloiksi niin kuin Capitol halusikin. Syvyyttä kirjasta ei oikein löydy, vaikka se jossain määrin pyrkiikin herättämään ajattelemaan sellaisia suuria asioita kuin arvot joille yhteiskuntamme rakentuu sekä ihmisyyden ja ihmisarvon määrittely; samoin kuin kysymään, mihin maailman peliytyminen, teknologistuminen ja viihteellistyminen meitä mahdollisesti on viemässä.

Lyhyestä alkuinnostuksesta toivuttuani tuskin tartun trilogian muihin osiin, vaikka tämä omalla omituisella tavallaan kestokseen koukuttikin.

(Poikkeus: Kirjan tarjosi Elisa Kirja, josta latasin sen luettavaksi tabletilla. Luen hyvin harvoin e-kirjoja, mutta ongelmia ei ollut.)

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne – kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.