Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Mainokset

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.