Dekkariviikko 2022 – Lili Loimola aloittaa uransa

Kuolema Kulosaaressa (Otava, 2022; 415 sivua) on Laura Anderssonin esikoinen ja aloittaa historiallisen Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan.

Lili, alun perin kuopiolainen Lyyli Huttunen, palaa vuonna 1946 Yhdysvalloista sodanjälkeiseen Helsinkiin piikomasta pienestä suomalaissiirtolaisten kaupungista. Hän on 37-vuotiaana juuri solminut kätevyysavioliiton Kaliforniassa sirkustaiteilleen Riku Loimolan kanssa ja päättänyt ryhtyä yksityisetsiväksi.

Melkoisella itseluottamuksella varustettu parivaljakko on ratkaissut laivamatkalla kiristystapauksen ja päättänyt luoda etsivänhommista uuden uran. Ideana ei ole kilpailla poliisin kanssa, vaan ratkaista arkaluontoisia tapauksia, joiden kanssa ei poliisin pakeille edes mennä. Lopulta he silti tekevät yhteistyötä pätevänoloisen komisario Huhdan kanssa.

Ensimmäinen toimeksianto johtaa kaksikon kulosaarelaiseen kartanoon ja salaperäisen puutarhurin jäljille. Mutkia on matkassa melkoisesti. Lukija saa matkan varrella vinkin jos toisenkin ratkaistakseen itse tämän pääosin perinteisen palapelidekkarin.

Lievästä ylipituudestaan huolimatta Loimoloiden ensimmäinen tapaus on vallan vinkeä pehmodekkari, jonka maailmaan tuo omat jännitteensä tuohon maailmanaikaan rikolliseksi tuomittu ei-heteronormatiivinen seksuaalisuus.

Juonen kaikki käänteet eivät kestä kovin perinpohjaista tarkastelua. Vaikka pääkaupungin asuntopula ja raajarikkoiset miehet ovat osa romaanin maailmaa eivätkä Lili ja Riku olleet sotavuosina Suomessa, mietin, unohtuiko sota ihan niin nopeasti kuin kirjassa tuntuu käyneen. Pari kieliasiaakin jäi vaivaamaan: Ei kai ambulansseja tuohon aikaan, tai koskaan, sairaala-autoiksi sanottu, vaan sairasautoiksi. Ja tietääkseni miesten (kaulus)paitaa ei ole koskaan nimitetty paitapuseroksi, vaan vain naisten vastaavaa.

Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.

Jokunen viikko sitten

Kääntelin kädessäni pinkkiä pokkaria nimeltä Rakkauden puukottamat ja ihmettelin, kuka on Kassandra Block, kirjan kirjoittaja, ja miksei suomentajan nimeä ole missään, eikä oikein kustantajankaan (MyBook) ennen kuin tajusin, että huolimatta (sala)nimestään ja kirjansa tapahtumapaikasta (Frankfurt) Block kirjoittaa suomeksi.

Rakkauden puukottamat on kaikin keinoin ja voimin lesbodekkari. Dekkariksi ei juoneltaan kovin kummoinen – ainakin itse tiesin murhaajan jo kauan ennen kuin yksityisetsivä Renate Kress hoksasi, mistä on kyse.

Dekkareiden lukijana olen konkari, mutta Frankfurtin ”lesboskenen” kuvausta onkin ulkopuolisena vähän hankalampi arvottaa. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää, kun Block itsetarkoituksellisen oloisesti marssitti näyttämölle kokonaisen kavalkaadin mitä erilaisimpien seksuaalisten mieltymysten mannekiineja – ilman, että kaikki henkilöt varsinaisesti olisivat liittyneet itse tarinaan ja tapahtumiin. Pippaloita tuntui piisaavan, mutta arjen kuvaus jäi vähemmälle.