Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.

Mainokset

Jokunen viikko sitten

Kääntelin kädessäni pinkkiä pokkaria nimeltä Rakkauden puukottamat ja ihmettelin, kuka on Kassandra Block, kirjan kirjoittaja, ja miksei suomentajan nimeä ole missään, eikä oikein kustantajankaan (MyBook) ennen kuin tajusin, että huolimatta (sala)nimestään ja kirjansa tapahtumapaikasta (Frankfurt) Block kirjoittaa suomeksi.

Rakkauden puukottamat on kaikin keinoin ja voimin lesbodekkari. Dekkariksi ei juoneltaan kovin kummoinen – ainakin itse tiesin murhaajan jo kauan ennen kuin yksityisetsivä Renate Kress hoksasi, mistä on kyse.

Dekkareiden lukijana olen konkari, mutta Frankfurtin ”lesboskenen” kuvausta onkin ulkopuolisena vähän hankalampi arvottaa. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää, kun Block itsetarkoituksellisen oloisesti marssitti näyttämölle kokonaisen kavalkaadin mitä erilaisimpien seksuaalisten mieltymysten mannekiineja – ilman, että kaikki henkilöt varsinaisesti olisivat liittyneet itse tarinaan ja tapahtumiin. Pippaloita tuntui piisaavan, mutta arjen kuvaus jäi vähemmälle.