Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.

 

Kuinka selviytyä maailmanlopusta

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.

Maarit Verrosen uusimmassa romaanissa Hiljaiset joet (Aviador, 2018; 177 sivua) on paljon tapahtumia, mutta kaiken tarpeellisen ennättää kertoa tässä mitassa. Suppeahkossa sivumäärässä Verronen onnistuu luomaan vakuuttavan kuvan lopunajan maailmasta. Tyyli on toteava ja silti soljuva.

Meidän ei tarvinnut pelätä ainakaan ihmisiä, ainakaan vielä. Kukaan ei olettanut, että meillä olisi mitään. Asuimme ruovikossa, söimme sammakoita, heinäsirkkoja, pikkukaloja ja villiyrttejä. Emme olleet mahdollisuus tai edes uhka, joukossamme ei ollut miehiä eikä 12-49-vuotiaita naisia. Meistä ei tarvinnut välittää.

Päähenkilö Lia on keski-ikäinen naiseläjä, sivustakatselija. Hän ansaitsee vaatimattoman elantonsa keräämällä romua nimeämättömässä jokivarressa. Moni asia Lian ja kylän muiden asukkaiden maailmassa vaikuttaa jo post-apokalyptiselta, mutta lopullisen katastrofin seurauksena tulivuorten purkautuminen ja mannerlaattojen liikehdintä uhkaa koko tunnettua maailmaa.

– Puolassa on nyt paljon italialaisia pakolaisia, hän sanoi. – Heitä on otettu, jotta ei tarvitsisi ottaa niin runsaasti muita. Sopeutuvat ehkä paremmin, katolilaisia kun ovat.

– Onko se tärkeää? kysyin neutraalisti, ja kapteeni ymmärsi minut väärin.

– Olen varma, että te sopeudutte mihin tahansa, hän vakuutti.

En ajatellut meitä, Puolaa tai uskontoa, vaan sitä, että koko tuo pohdinta sopeutumisesta oli nyt epäolennaista, kun kaikki pakenivat hengenhädässä kaikkialla. Kapteeni ajatteli vielä, että pakenijoilla oli runsaasti vaihtoehtoja. Hän oletti, että heitä tulisi aina olemaan vähemmän kuin turvallisilla alueilla asuvia.

Lia lähtee pakoon mukanaan viisi pakolaislasta. Hän löytää heille aina uuden paikan, jossa olla, ja tavan, jolla elää, kunnes on taas lähdettävä. Kuuliainen lapsilauma oppii häneltä paljon; heistäkin tulee selviytyjiä.

Heidän kanssaan oli mukava olla, he olivat tyytyväisiä, hoksaavia ja kiinnostuneita.

Katastrofiromaanin lajityypissä Hiljaiset joet on miellyttävä erikoisuus, sillä mitään ei paisutella, syyllisiä ei osoiteta sormella, tilannetta ei tuskailla eikä päivitellä. Tuhoa kohti mennään eikä romaani silti ole ahdistava tai pelottava. Tärkeintä on selviytyminen.

Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.