Seitsemän rikosromaania

Millaisin perusten rikoskirjallisuus määritellään omaan lokeroonsa, luokitellaan dekkareiksi, katsellaan kevyemmäksi, erotellaan vakavammin otettavasta kaunokirjallisuudesta, vähätellään viihteeksi? Mikä erottaa, mikä yhdistää alkusyksystä lukemiani seitsemää dekkarigenreen määrättyä romaania?

Arnaldur Indriđason on lähettänyt vakikomisario Erlendurinsa lomalle itäiseen Islantiin ja nostanut tuoreimman romaaninsa Sameissa vesissä (Blue Moon, 2010; Myrká,, 2008, suom. Seija Holopainen) päähenkilöksi Elinborgin, joka päätyy tutkimaan tyrmäystippojen vaikutuksen alaisena tapetuksi tulleen miehen tapausta, joka vie hänet sekä vainajan syrjäiseen, sulkeutuneeseen kotikylään että Reykjavikin hämärään alamaailmaan. Menneisyydestä löytyy jälleen motiiveja eikä mikään ole sitä, miltä se aluksi näyttää.

Ann Cleeves päättää Shetlandinsaarille sijoittuvan neliosaisen Jimmy Perez -sarjan mallikkaasti komisarion kotisaarelle Fair Islelle teoksessa Sininen sarastus (Karisto, 2010; Blue lightning, 2010, suom. Annukka Kolehmainen), jossa komisario on tuonut morsiamensa Franin tutustumaan vanhempiinsa. Paikallisen lintuaseman johtaja murhataan. Ja pian myös kokki. Perez joutuu aluksi tutkimaan tapahtumia yksin, koska muutaman päivän ajan saari on myrskyn vuoksi motissa. Niinpä myös epäiltyjen joukko on perinteisen dekkarityylin mukaisesti rajattu. Perez tutkii murhia kotikonnuillaan ja tuttujensa joukossa, joskin lintuaseman bongariporukka on muualta kotoisin. Cleeves hallitsee perinteisen dekkarikaavan loistavasti osaten kirjoittaa sitä hyödyntäen nykyaikaisen, traagisen romaanin.

Karin Fossumin Varoitus (WSOY, 2010; Varsleren, 2009, suom. Tarja Teva) on norjalaiskirjailijan Konrad Sejer -romaaneita ja yksi parhaista. Romaanissa on voimakas tunnelma, joka enteilee pahaa, vaikka tapahtumat alkavatkin kepposista – tosin pahansuovista sellaisista. Kyseessä on taitavasti rakennettu psykologinen ja yhteiskunnallinen romaani ja moraliteetti, jossa ei ole mitään kevyttä.

Mari Jungstedtin Aamun hämärissä (Otava, 2010; I denna ljuva sommartid, 2007, suom. Sanna Manninen) kuuluu siihen toiseen (toista kirjoittaa Anna Jansson) Gotlantiin sijoittuvaan ruotsalaisdekkarisarjaan, jossa päähenkilöitä ovat toimittaja Johan Berg ja poliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson. Fårön pikkusaarella tapahtuu teloitustyyppinen raaka murha. Karin saa jutun johtaakseen, kun Knutas lomailee. Johan yrittää saada Emma Winarven takaisin elämäänsä. Vetävässä tarinassa on jännitystä ja romaantiikkaa. Loppu on epäuskottava. Dekkari on kevyehkö ja varsin viihdyttävä.

Matti Laineen Ammattilainen (Gummerus, 2010) on yhtäältä kertomus Lissabonista Helsinkiin matkustavasta palkkamurhaaja, ex-palkkasoturi, Henrique Cabrasta, ja toisaalta Seve Juneksesta, helsinkiläisestä tapahtumatuottajasta, jolla on ongelmia muillekin jakaa. Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia ja myös muut henkilöt on kuvattu elävästi ja hyvin. Kirjan kaksi tarinaa sivuavat toisiaan vain paikoin, mutta silti teos on kokonainen ja eheä. Mitään syvällisempää sanomaa ei ole havaittavissa, mutta jännitys toimii.

Amerikkalaissyntyisen venetsialaiskirjailijan Donna Leonin seitsemästoista Komisario Brunetti -romaani Unelmien tyttö (Otava, 2010; The girl of his dreams, 2008; suom. Kristiina Rikman) on saanut hieman kummallisen suomennosnimen, koska kyse on siitä, että kanavasta kuolleena löydetty pieni romanityttö tulee kummittelemaan komisarion uniin. Kyseessä on siis unien tyttö. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen kaikkialla Euroopassa. Kurjissa leireissään elävän vähemmistön asema on jyrkkä vastakohta Venetsian vauraudelle. Brunetti on kummissaan, kun kukaan ei tyttöä kysele; ymmärrys yhteiskunnan ulkopuolella elävien suhteesta viranomaisiin kasvaa samalla, kun käy yhä selvemmäksi, ettei köyhillä ja paperittomilla ole samoja oikeuksia kuin rikkailla, joilla on korkea asema.

James Sallisin Kylmä kyyti (Arktinen banaani, 2010; Drive, 2005, suom. Mika Tiirinen) kunnioittaa kovaksikeitetyn noir-dekkarin perinteitä tehokkaalla, modernilla tavalla. Päähenkilö on nimetön Kuski, joka elättää itsensä Hollywoodin stunt-ajajana päivisin ja rikollisten kuskaajana öisin. Hänen työnsä on ajaa eikä hän tee muuta. Tarina etenee epäkronologisesti ja tinkimättömän omintakeisesti kohti loppua, jonka ei voi odottaa olevan happy end.

Yhdistääkö näitä romaaneja muu kuin rikos? Tuskin. Mikä niitä erottaa? Tyyli, tunnelma, yhteiskunnallisuuden aste, psykologisuuden aste, viihdyttävyyden aste, koskettavuuden aste. Yksikään ei ole huono; useimmat ovat hyviä. Kaikkia voin suositella sekä dekkarien ystäville että heille, joista voi sellaisia tulla.

Mainokset

On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.