Kaksi sokeaa matoa

Håkan Nesser on tunnettu erityisesti kahdesta omintakeisesta rikosromaanisarjastaan, Van Veeterenistä ja Gunnar Barbarottista. Carmine Streetin sokeat (Tammi, 2016; Maskarna på Carmine Street, 2009; suomentanut Aleksi Milonoff; 292 sivua) on näihin sarjoihin kuulumaton psykologisen jännityksen mestariteos.

Päähenkilö on kirjailija Erik Steinbeck. Hänen vaimonsa Winnie Mason on kuvataiteilija. He ovat juuri muuttaneet Euroopasta New Yorkiin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun heidän nelivuotias tyttärensä Sarah on kaapattu. Erik on nähnyt kodin ikkunasta auton ja miehen, jonka kasvoja ei pysty palauttamaan mieleensä. Winnie maalaa sieppaushetkestä kuvaa, johon tivaa mieheltään kidnappaajalle kasvoja, ja väittää tietävänsä, ettei tytär ole kuollut. Muuten he eivät juuri kommunikoi.

Erik yrittää kirjoittaa läheisessä kirjastossa, jossa hän tutustuu iäkkääseen herra Edwardsiin, ex-poliisiin ja -yksityisetsivään. Hänestä on hyötyä, kun Erik huomaa vaimonsa salailevan liikkumisiaan kaupungilla, tapaamisiaan. Yhtenä päivänä puoliso on lähtenyt kotoa kertomatta minne.

Teoksen nimi viittaa kuvitteellisen runoilijan runoon, jolla on kutkuttavan salamyhkäinen merkitys Erikin ja Winnien tutustumisessa:

Kuuden jalan syvyydessä

Päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa

Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan

Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta

Romaanissa on jo alussa todella tiivis tunnelma ja silti Nesser saa sen jatkuvasti vielä tiivistymään. Tämä kirjailija tietää, miten saada tarina ja henkilöt kietomaan lukija pauloihinsa, kuinka luoda sanojen avulla kiehtova ja salamyhkäinen ilmapiiri. Mikään ei ole ennalta-arvattavaa, kaavamaista tai kliseistä. Psykologista jännitystä parhaimmillaan.

Mainokset

Sieppaus

kansikuva

Mary Kubican Good girl : kunpa tietäisit (HarperCollins, 2015; The Good Girl, 2014, suomentanut Meri Ala-Tauriala; 411 sivua) muistuttaa toisaalta jonkin verran Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, johon verraten sitä on markkinoitu, mutta toisaalta ei lainkaan. Nyt ei ole kyse kahden säkenöivän ihmisen parisuhteesta eikä moninkertaisesta huijauksesta, vaan särkyneistä ihmisistä, karuista ihmissuhteista ja kostosta.

Colin Thatcher, pikkurikollinen, sieppaa kuvaamataidonopettaja Mia Dennettin baarista, kun naisen poikaystävä tekee oharin. Mian isä on arvonsatunteva tuomari, joka ei pidä nuoremman tyttärensä uravalinnasta, eikä isänsä jalanjälkiä seuraava isosisko tai vaitelias Eve-äitikään ole tiivistä yhteyttä Miaan pitänyt. Toki hänet silti pitää löytää, päättää etsivä Gabe Hoffman. Lunnasvaatimuksia ei kuitenkaan kuulu, sillä toimeksiantonsa vastaisesti Colin piilottaa Mian metsämökkiin sen sijaan, että luovuttaisi tämän työn tilanneelle pahikselle.

Tarinaa kertoo kolme henkilöä: Eve Dennett, Gabe Hoffman ja Colin Thatcher. Siinä vuorotellaan kahdella eri aikatasolla, jotka ovat aiemmin — eli ennen Mian löytymistä ja kotiinpaluuta — ja myöhemmin. (Jostain syystä sanojen aiemmin ja myöhemmin N-kirjain on painettu kirjassa peilikuvina eli И.) Välissä on aika, jonka Colin ja Mia viettävät metsämökissä. Silloin moni asia muuttuu.

Teos on rikosromaani, mutta myös ihmissuhderomaani. Vaikka loppukoukku ei täydellisesti yllättäisikään — vihjeitä riittää — on juoni kelvollisen kekseliäs. Henkilöt jäävät ohuenpuoleisiksi, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta, kun ajattelee, miten paljon heidän välistään toimintaa ja toimimattomuutta kuvataan, etenkin Colinin ja Mian pitkiä päiviä eristyksissä kaikesta muusta. Kertojana Kubicalla ei ole Flynnin lahjakkuutta.

(MIeli tekisi vähän moittia paikoin hieman huolimatonta suomennosta, mutta HarperCollinsin nälkäpalkkioista lukeneena en raaski.)

Helteessä

Karin Slaughterin uusin rikosromaani Rikollinen (Tammi, 2014; Criminal, 2012, suomentanut Annukka Kolehmainen; 426 sivua) saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa. Toistaiseksi. Ja se sopii loistavaksi luettavaksi kotimaan helteessä, kun Atlantan kesäkuumuuteen voi eläytyä myös fyysisesti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle. Vuonna 1975 uraansa aloittelevat nuoret poliisit Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell tutkivat sitkeästi — mieskollegoiden ja -pomojen kielloista ja vähättelystä piittaamatta — prostituoitujen raakoja murhia, joista kukaan muu ei piittaaa.

Nykyhetkessä Amanda Wagner tuntuu salaavan alaiseltaan Will Trentiltä liikaa, kun Atlantassa tehdään taas samanlaisia murhia. Will itse ei edelleenkään pysty avautumaan rakastetulleen, ensiapulääkäri Sarah Lintonille, vaikka heillä muuten menee paremmin kuin koskaan.

Kaikki Slaughterin vakiohahmot ovat siis mukana, ja tällä kertaa ovia Willin ankeaan menneisyyteen raotetaan enemmän kuin koskaan ennen. Voi puhua sarjan avainromaanista. Historiaosuus on oivallinen ja toimii täydellisesti taustoittamassa nykypäivän osutta sekä koko teossarjaa ja sen henkilöitä.

Teos on intensiivinen, jännittävä ja tasapainoinen. Neljänkymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa konkretisoituu kahden sittemmin loistavasti uraa luoneen naisen kivinen alkutaival poliisin palveluksessa. 1970-luvun USA oli valkoisten miesten maailma, jossa vallitsi kaikenlainen epätasa-arvoisuus niin kaduilla kuin poliisiorganisaatiossakin. Silti Slaughter ei saarnaa, vaan kirjoittaa ongelmat juoneen ja henkilöihin, antaa asenteiden näkyä ihmisten käytöksessä ja tapahtumien puhua puolestaan.

Se, miten kirjailija jättää vihoviimeisen koukun loppulauseisiin, on lähes rikollisen taitavaa.

Suosittelen lukemaan Karin Slaughterin Grant County -sarjaa (pääosassa Sara Linton) ja Will Trent -sarjaa sekä niiden yhteenliittymää aikajärjestyksessä ja kokonaan. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ja -historiat ovat sen arvoisia.

 

(Seuraavaa Will Trent & Sara Linton -dekkaria odotellessa totean, että Syyllinen on ratkennut. Onko kesädekkarihaaste mikään haaste dekkarifanille? Ei lukemisen kannalta, mutta bloggaamisen kannalta kyllä. Laiska kesäbloggaaja tarvitsee haasteita.)