Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.

Ongelmainen perhe

Marianne Peltomaan rikosromaaneista tuorein on edellisiä parempi ja nekin ovat erittäin hyviä. Pimeä portaikko (Schildts, 2009. Flickan i trappan, suom. Salla Simukka) on erittäin sujuva ja vakuuttava romaani, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kirja tempaisee maailmaansa heti alkusivuillaan, kun rikoskonstaapeli Vera Gröhn löytää yöllä talonsa porraskäytävästä naapurissa asuvan kaksivuotiaan Rosan. Käy ilmi, ettei tytön äidillä Tanjalla ole elämä ollenkaan hallussa. Sosiaaliviranomaisille perhe neljine lapsineen ja moninaisine isäkandidaatteineen on tuttu, mutta vielä tässä vaiheessa ei mikään edellytä poliisin puuttumista asioihin.

Kun Vera sitten seuraavan kerran löytää Rosan portaikosta, on kaikki toisin. Tyttö kertoo äidin nukkuvan; asunnosta löytyy Tanjan ruumis ja verinen sekamelska.

Tanjan lähipiiriin kuuluu lähinnä sukulaisia eikä se suku ole järin sopuisa. Kukaan ei erityisemmin tunnu surevan Tanjan kohtaloa, vaan katsoo hänen oikeastaan saaneen sitä, mitä on tilannutkin.

Pääepäiltyä on hankala löytää, sillä lähes jokainen – Rosan huostaanotettuja vanhempia sisaruspuolia lukuunottamatta – on voinut olla osallisena. Onko mahdollista, että usempi kuin yksi heistä on syyllinen? 

Peltomaan tyyli on realistista ja toteavaa. Hän sijoittaa tarinansa nyky-yhteiskuntaan ja tämän hetken todellisuuteen – kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta – antaen tilaa niille tunteille ja ajatuksille, joita karmaiseva, mutta samalla kumman arkinen – kyllä tällaista tapahtuu – tarina synnyttää.