Avainsana-arkisto: sisarukset

Tuhon tiellä

Kun aika loppuu (WSOY, 2015; 215 sivua) on Elina Hirvosen kolmas romaani. Eletään noin vuotta 2030 Suomessa ja Somaliassa. Tarinan keskiössä on suomalainen ilmastonmuutostutkija Laura — nainen tilanteessa, jota kukaan ei uskalla edes kuvitella omalle kohdalleen: oma lapsi mahdollisena joukkosurmaajana.

Lauran poika Aslak on aina ollut erilainen ja siksi eristetty ja eristäytyvä. Ainoan lapsuudenystävän muutettua pois hän linnoittautui ensin omaan huoneeseensa ja sittemmin avun ulottumattomiin mummoltaan vapautuneeseen yksiöön, jossa elää netin kautta. Sieltä hän uskoo löytäneensä kaltaisiaan.

Lauraa kalvaa syyllisyydentunne sekä omasta että koko ihmiskunnan puolesta. Se, ettei hän osannut auttaa poikaansa, rinnastuu siihen, ettei hänen tutkimuksellaan ja opetuksellaan ole ollut merkitystä. Aika loppuu niin pojalta kuin maailmaltakin.

Lauran tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa maailman suurimpien ongelmien — äärimmäisen köyhyyden ja väkivallan — keskellä. Hän kokee toivottomuutta, mutta tekee silti parhaansa maailmanlopun edellä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, että aika loppuu. Ei siitä, jos niin käy. Romaani ei silti ole kyyninen. Usko maailman pelastumiseen on ehkä mennyt, mutta ihmiset voivat silti jäljellä olevan ajan lievittää kärsimystä eivätkä lisätä sitä.

Mainokset

#bloggaritkirjamessuilla 1 eli Helsingin kirjamessut 2016 — ensimmäiset päivät

Matkustin Helsinkiin jo torstai-iltana. Junassa oli aikaa paitsi lukea kirjaa myös tutustua messulehteen ja seurata ihmisten innostuneita messupäivityksiä Facebookista ja Twitteristä. Päästyäni tihkusateisena pimeänä torstai-iltana vihdoin majapaikkaani en jaksnut enää lähteä Messukeskukseen Kirjanrakastajien bileisiin, vaikka ne houkuttelevilta kuulostivatkin.

Sateisen perjantain vietin suurimmaksi osaksi Informaatioalan akateemisten messuseminaarissa Messukeskuksen naapurissa, mutta ennätin sentään

  • Piipahtaa kiitettävän pitkän lounastauon aikana bloggarien kirjavinkkauspisteessä (Boknäsin osasto) lunastamassa hienot kirjabloggaajapinssini,
  • Kuunnella palasia haastatteluista siellä täällä,
  • Kohdata monta kirjabloggaria ja muuta kirjaihmistä. 

Messuilu jatkuu tänään. Nämä olivat vasta maistiaisia. 

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.

Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.

Dekkariviikko 2016 — lähiötapaus

Ruotsalaisen Joakim Zanderin toinen rikosromaani Lähiö (Tammi, 2016; Orten, 2015; suomentanut Maija Kauhanen; 397 sivua) seuraa lyhyen kesäisen ajanjakson tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta.

Yksi on Klara Valldénin, Uimari-esikoisesta tutun tutkijan, ja sijoittuu pääosin Lontooseen. Toinen kuuluu Jasminelle, neljä vuotta aiemmin monessa merkityksessä kylmästä maahanmuuttajakodista New Yorkiin karanneelle nuorelle naiselle. Kolmannen äänenä on Jasminen pikkuveli Zadi, tuuliajolla oleva lähiönuori, joka yrittää radikaalista uskonnollisuudesta löytää suunnan ja tarkoituksen elämälleen.

Klara, joka rauhoittaa hermojaan ja mieltään liiallisella viininjuonnilla, valmistelee pienessä yliopistoyksikössä EU-päättäjille Tukholmassa pidettävään kokoukseen selvitystä poliisitoiminnan yksityistämismahdollisuuksista. Sekä hänen pomonsa että työkaverinsa käyttäytyvät epäilyttävästi. Lisäksi Klaran tietokone ensin varastetaan puistossa ja sitten palautetaan kantapubiin.

Kirjan päähenkilöitä ovat kuitenkin nuoret sisarukset, joiden välistä yhteyttä ja rakkautta kuvataan hienosti. Jasminella on suuret tunnontuskat veljen hylkäämisestä eikä uusi elämä suju lainkaan hyvin. Kun käy ilmi, että Zadi on kaikin tavoin täysin hukassa — joko kuollut Syyriassa tai palannut lietsomaan lähiön yltyvää kapinaa — hän keksii keinon palata Ruotsiin etsimään veljeään. Heidän tarinansa on riipaiseva, koska sellaisen aavistaa olevan tuttu aivan liian monelle.
Zanderin romaanin teemat ovat ajankohtaisia, kiinnostavia ja suuria. Maahanmuuttajalähiöihin kasautunut turhautunut ja patoutunut katkeruus ja viha, radikaali ääri-islamilaisuus ja kansainvälinen terrorismi, Syyrian sodat ja Daesh/ISIS, korruptio ja oligarkkien omistamat turvallisuusyritykset ja EU-lobbarien salainen valta, tiedon turvallisen säilyttämisen ja jakamisen ongelmat…

Suuret päivänpolttavat aiheet eivät kuitenkaan riitä tekemään Lähiöstä keskinkertaista rikosromaania onnistuneempaa. Juoni etenee, mutta sen jännittyneisyys katkeilee jatkuvasti, kun lyhyiden lukujen näkökulma alati vaihtuu – etenkin kun eri tarinat kulkevat hieman eri tahtiin. En pitänyt siitä, että joudun koko ajan tarkistamaan, kuinka paljon edellä tai jäljessä alkavan luvun Jasmine oli juuri lukemani luvun Zadia, vaikka ymmärsinkin ratkaisun vähitellen johtavan siihen, että sisarukset ja Klara päätyvät lopuksi samaan paikkaan samaan aikaan. Kun tuo kulminaatiopiste sitten jotenkin lässähti tai katosi, olin lähes 400 sivun jälkeen juonen kuljetukseen vähän pettynyt. Onneksi henkilökuvaus toimi.