Avainsana-arkisto: Skotlanti

Skottikylän kirjakauppias

Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana (Kirjapaja, 2019; The Diary of A Bookseller, 2017; suomentanut Jaana Kapari-Jatta; 340 sivua) on ihanaa luettavaa: sujuva, hauska, kiinnostava ja sopivasti epäkorrekti.

Tein vanhasta tarjottimesta taustan, johon kiinnitin ammutun Kindlen, ja ripustin koko komeuden kaupan seinälle.

The Book Shop sijaitsee alle tuhannen asukkaan Wigtownissa etelälounaisen Skotlannin syrjäisessä ja vähän tunnetussa Dumfries and Gallowayssa. Se on Skotlannin virallisen kirjakaupungin* suurin kirjakauppa, johon mahtuu noin 100 000 kirjaa.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Kirjakauppias Bythell kertoo vuoden ajan käytettyjen kirjojen kaupan jokapäiväisestä arjesta, persoonallisista asiakkaista ja vielä persoonallisemmasta henkilökunnasta, kamppailusta Amazon.comin puristuksessa ja reissuistaan penkomaan myytäviä kirjakokoelmia, yleensä jäämistöjä, sekä kirjakaupungin kirjallisesta elämästä kuten kirjafestivaaleista. Joka päivältä kirjakauppias listaa myös online-tilaukset, kassan summan ja asiakkaiden määrän.

Epäilen, ettei tilanne voi enää kauan jatkua tällaisena. Asiakkaat käyttävät kauppaa lisääntyvässä määrin pelkästään katselemiseen ennen kuin ostavat netistä. Tämä pitää erityisesti paikkansa uusien kirjojen kohdalla, joita Amazon mitä todennäköisimmin myy alle ohjehinnan, mutta ei niinkään käytettyjen kirjojen, jotka puolestaan voivat hyvinkin olla kalliimpia verkkokaupassa.

Kirjakauppias pyörittää myös Random Book Clubia, joka on — harmi kyllä — täynnä. Muutkin kirjan lukeneet lienevät viehättyneet sen ideasta lähettää jäsenille säännönmukaisesti satunnainen kirja.

Kirjakauppatalo on suuri, vanha (alunperin kangaskauppa vuodelta 1899), sokkeloinen ja vetoinen. Kauppias asuu sen yläkerrassa ja muuntaa olohuoneensa usein kulttuuri-ihmisten kokoontumispaikaksi ja festivaalin aikaan kirjailijoiden viralliseksi ruokailutilaksi pitopalveluineen.

…kaikki se tehdään, mikä on tehtävä, jottei laiva uppoa. Elämä näin on äärettömästi parempaa kuin jonkun toisen palveluksessa.

Kirjakauppiaan elämään kuuluu myös naisystävä, muita ystäviä, patikointia, kalastusta, puutarhanhoitoa, videoiden kuvaamista ja editointia sekä tietysti kirjojen lukemista. Elämäni kirjakauppiaana on todellinen kirjanystävän kirja — jopa minun, joka lainaan lähes kaiken lukemani kirjastosta, en pidä vanhojen kirjojen hajusta ja tunnustan paitsi käyväni kirjakaupoissa usein vain katselemassa myös olevani Bythellin kammoamaa ammattikuntaa:

Nainen vietti kymmenisen minuuttia katsellen ympärilleen kaupassa ja kertoi sitten olevansa eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja. Hän kai ajatteli, että se olisi jonkinlainen side välillämme. Ei ole. Kirjakauppiaat eivät yleensä pidä kirjastonhoitajista. Jotta kirjasta saa hyvän hinnan, sen on oltava säällisessä kunnossa, ja kirjastonhoitajien mielestä mukavinta maailmassa on ottaa täydellisen hyväkuntoinen kirja ja päällystää se leimoilla ja tarroilla ja päälle päätteeksi — täysin vailla ironiaa — liimata kansipaperin päälle muovikuori suojaamaan sitä kansalta. Viimeisen nöyryytyksen kirja, joka on ollut yleisen kirjaston kyseenalaisessa huomassa, saa kun sen tyhjä etulehti repäistään irti ja nimiösivulle pamautetaan ”POISTO”-leima…

Ei ole mukavinta maailmassa minusta tuollainen homma. Bythell varmaan tykkäisi Kuopion kaupunginkirjaston muovittamattomuuskokeilusta. Kirjastoammattilaisia onneksi ryöpytetään vain kerran, verkkokauppajätti Amazonia toistuvasti.

Toisinaan kaupassani käy yhä toinen kauppias, joka etsii satunnaista löytöä… Alan sisäisen kaupan kuolema on pannut viralta myös ”kerääjän”: henkilön, joka tuntee alan ja suuren määrän kauppiaita ja penkoo maan kirjakuppoja, lastaa pakettiautonsa täyteen eri kaupoista ostettuja kirjoja, jotka tietää pystyvänsä myymään pienellä voitolla toisille kauppialle. … Nykyisinä Amazonin aikoina ei ole mitään merkitystä, missä päin maailmaa mikäkin kirja sijaitsee. Mitä alan inhimillisyyteen tulee — inhimillinen se todellakin oli, mutta Amazon on muuttanut sen armottomaksi ja barbaariseksi.

Kirjakauppiaan täytyy myös hallita erilaisia tietojärjestelmiä sekä tietysti hyllyttää, pakata, postittaa ja somettaa. Tältä osin kuulostaa ihan samalta kuin osa kirjastotyötä — sori vain, Shaun.

Kirja on viihdyttävyyden lisäksi myös varsin informatiivinen. Opin muun muassa, että kirjojen alv on Britanniassa 0 % — siis nolla! Ja että (ainakin) kansanäänestyksessä voi äänestää valtakirjalla — siis toisen puolesta!

 

*Kirjakaupunki on Richard Boothin ajatus 1970-luvulta, jolloin Walesin pikkuruiseen Hay-on-Wyehin alettiin perustaa kymmeniä kirjakauppoja. Wigtownista alettiin tehdä kirjakaupunkia vuonna 1998. Samoihin aikoihin yksi tuttu kirjakauppias yritti toteuttaa ideaa myös yhdessä suomalaisessa pikkukaupungissa — paljon näitä minipikkukaupunkeja suuremmassa tosin, kenties liian isossa.

 

Rebus tunkee tutkintaan

Olen lukenut kaikki suomennetut Ian Rankinin Komisario Rebus -dekkarit. John Rebus on ollut jo jonkin aikaa eläkkeellä, mutta sarja jatkuu.

Piru mieluummin (BlueMoon, 2019; Rather Be the Devil, 2016, suomentanut Ulla Ekman-Salokangas; 364 sivua) on sarjan kahdeskymmenesensimmäinen (ja kahdeskymmenes suomennettu) osa. Oli hauskaa lukea se heti pienen Edinburgh-vierailun jälkeen, vaikkei pikavisiitillä ollutkaan aikaa käydä katsomassa, millainen Rebusin kantapaikka Oxford Bar todellisuudessa on.

Tarina sinänsä ei ole hauska. Rankinin Edinburgh on edelleen keskenään — ja glasgowlaisten kanssa — kilpailevien rikollispomojen taistelutanner, eikä ihmishenki ole tietyissä piireissä kovin kallis.

Sciennes Road oli Marchmontissa, ei kovinkaan kaukana Rebusin asunnosta. Foxista oli alkanut tuntua siltä, että kaupungista oli tullut labyrintti, sen kaikki asukkaat ja alueet oli yhdistetty toisiinsa rihmoilla, joissa oli solmuja.

Tupakoinnin lopettanut(!) ja juomistakin vähentänyt Rebus kaivelee eläkepäiviensä ratoksi vanhoja tapauksia, joista Maria Turquandin hotellihuonekuolema ei jätä häntä rauhaan. Myös nykyajan rikokset kiinnostavat häntä, ilmeisen ikuisesti. Rebusin pitkä ja omituinen suhde rikollispomo Iso-Ger Caffertyyn auttaa häntä tunkemaan mukaan tutkintaan, jota rikoskomisario Siobhan Clarke ja Malcolm Fox selvittävät; Clarke Edinburghin poliisin ja Fox Gartcoshiin Glasgown liepeille sijoitetun ”skottikeskuspoliisin” palkkalistoilla.

Entinen poliisi ja nykyinen portsari löytyy kuolleena heti juteltuaan Rebusin kanssa. Rikollisten lakimies katoaa. Darryl Christie, sarjasta jo aiemmin tuttu rikollismaailman nousukas, hakataan kotiovellaan. Foxin sisko on rahapelikoukussa. Hämäräperäisten rahojen tutkiminen johtaa veroparatiiseihin. Rankin saarnaa hetken brittiläisestä rahanpesusta ja kaikki liittyy kaikkeen.

Vaikka juoni on mutkikas ja uskottavuuden rajoilla mennään, on uusin Rebus-suomennos sujuva, luotettava ja suositeltava dekkari. Pientä kustantajaa tulee kiittää pitkän sarjan tuomisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville.

Rankin on kirjoittanut myös kaksi erillistä Malcolm Fox -romaania, joita ei ole (vielä) suomennettu, sekä ainakin kolme romaania salanimellä Jack Harvey. Televisiostakin tuttu (sekä John Hannahin että Ken Stottin näköisenä) Rebus seikkailee myös viime vuonna ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Rebus: Long Shadows, jonka Rankin on kirjoittanut yhdessä Rona Munron kanssa.

 

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.