Ranskalaisen kirjallisuudenproffa Pierre Bayardin teos Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008) on toisaalta hauska ja nokkela, toisaalta ärsyttävä ja snobistinen. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä rasittavammaksi se käy.
Bayard luokittelee kirjat tuntemattomiin, selaillen luettuihin, esiin tulleisiin ja unohdettuihin. Loppupuolellaan hänen kirjansa muodostui kohdallani selaillen luetuksi, mutta sehän ei estä minua puhumasta/kirjoittamasta siitä.
Hän kertoo, ettei tietyn kirjan tunteminen ole ole yhtä tärkeää kuin se, että hankkii kaikista kirjoista kokonaisnäkemyksen. Hän väittää, että kirjasta voi kirjoittaa artikkelin vain selailtuaan sitä. Hän todistelee, ettei kirjaa tarvitse edes pitää käsissään voidakseen puhua siitä. Etc.
Bayard käyttää tukenaan mm. Robert Musilia, Paul Valérya, Umberto Ecoa, Montaignea, Graham Greenea, David Lodgea, Balzacia, Oscar Wildea ja elokuvaa Päivä murmelina todistaakseen eri näkökulmista, ettei lukeminen ole tarpeellista, välttämätöntä tai aina edes suotavaa.
Kaikkia maailman kirjoja ei kukaan pysty elämänsä aikana lukemaan. Bayardin mukaan niistä (kaikista?) voi silti puhua, jos tunnistaa niiden genren ja/tai osaa yhdistää ne oikeaan aikakauteen tai kirjailijaan tai on silmäillyt niitä tai kuullut puhuttavan niistä tai lukenut niistä kirjoitetun artikkelin tai —.
Mutta jos puhuisin Hamletista pelkästään näkemäni elokuvaversion pohjalta (itse asiassa olen oikeasti lukenut useammankin Hamlet-suomennoksen), puhuisinko kirjasta vai elokuvasta? Vai puhuisinko Hamletista kirjana, jonka olen lukenut vasta luettuani sen alkukielellä? Mielestäni teoksen herättämistä kysymyksistä tärkein onkin se, mitä lukemisella oikeastaan tarkoitetaan? Siitä useinkin riippuu, puhunko kirjoista, joita en lukenut vai kirjoista, joita (jotka) olen lukenut.
Tuulevin lukublogi 